En enää voi pitää sinusta

- juot kaikki minun siiderit
- näytät nykyään narkkarille
- saatat nykyään myös olla narkkari, en ole yhtään varma
- seksi sinun kanssa on TYLSÄÄ!!!!!!!
- en saa pusuja ilman seksiä
- pidät minussa ainoastaan sitä kuinka paljon minä rakastan sinua

+ iso pippeli



Vihreesilmäisen plussat ja miinukset. Ei oo ihan niin mahtava pippeli.

Jätän valot eteiseen, koska palaaminen pimeään kotiin

sunnuntaina 

tuntuu tuomiolta.

Vihreesilmäinen on täällä taas.

Tyyneys katoaa. En pidä siitä.

Kaivata ihmistä, jota ei edes ollut kuukausi sitten.

Tarvita toista ihmistä.

Siinä ei koskaan käy hyvin kenellekään.

Et voi käydä täällä enää.

Kauniit silmät koituvat vielä kohtalokseni.

Pikimustat silmät tuijottavat minuun.

Viini sekoittaa pääni. Pieni, siro tyttö.

Suudelmia. Tiukka ote, pitää minut turvassa.



Aamulla Lisa on poissa.

tyhmä tyhmä tyhmä tyttö

Helsinki on kylmä tiistaiaamuna neljältä.

Sukkahousut jäi asuntoon, kun tahtoi kiireellä eroon.

Kyyneleet valuu. Puolitoista tuntia ensimmäiseen metroon.

Kurkussa tunne vielä spermasta. 

Käytti, koskettamatta kertaakaan.

Hajotti.

Hajosin.

Hajosin.

"tää yö ei taida kummallekaan merkitä mitään"

Minuun tatuoitiin tänään Tehosekoitinta. Olen onnellinen.

Vaihdoin sänkyyni lakanat. Olen nimennyt ne ikisinkkulakanoikseni. Hymyilyttää.

Ei kusipäiden perään kannata itkeä. Vaikka niitä keräisi kuinka puoleensa. 

Elämä on. Eikä minulla oikeastaan ole mikään huonosti.

Huomenna palaan arkeen taas.

Ps. Rakastan Roope Salmista.

Leipäveitsellä kolmesta kohtaa auki.

Olen nähnyt tämän ennenkin. Kamalasti kauniita sanoja. Semmoisia että alkaa hymyilyttää. Semmoisia että on valmis tekemään mitä vaan. Tekee mitä vaan.

Vihaan niitä. En jaksa perustaa niiden pohjalle mitään. Tahdon tekoja. Huudan. Tahdon konkretiaa. Tekoja tekoja tekoja. Antaisit mulle tekoja.

Samaan aikaan ahmin sanoja kaikkialta. Kappaleista, kirjoista, kauppalistoista. Pitkästä aikaa uppoudun tunneiksi tarinoihin. 

Tiedättekö tunteen, kun luo jotain niin että tekisi mieli oksentaa. Huutaa ja itkeä. Saada se pois. Saada se kipu ja tulehdus ja tarina itsestä ulos. Koska se syö. Se syö ja kiduttaa. Toivoisi jonkun tönäisevän sen kielekkeeltä.

Sinun ja sanojen on lähdettävä. Juokse jo, kultaseni, juokse. Minun korvani ei kestä enää ainuttakaan sanaa, lupausta. Minun sydämeni tahtoo uskoa niihin jokaiseen.

Juokse jo, mene, kultaseni.

"Oon mä joskus oikein toivonut, että pääsisin osastolle. Että ne pumppaisi täyteen lääkkeitä ja saisin vain nukkua vähän aikaa."

Makaan vessan lattialla tyynyn ja peiton kanssa. Pelkään oksentavani. Pelkään kuolevani.

Toisinaan yksinäisyys musertaa alleen ihan kokonaan.

Puhelin piipaa viestin. "Voi kultapieni, olisinpa siellä."

Ehkä huomenna oletkin. Ehkä huomenna suljet minut suureen lämpimään syliisi ja laulat kauneimpia lauluja.

Sormet piirtää seinään. Kuvittelee sen ihoksi. Minun seinällä on enkelin siivet. Pienen pienet. Maali rapistunut. Joku tiesi minun tarvitsevan suojelusenkelin.

Kaipaan merta. Hymyjä ja aurinkoa. Humalaa ja naurua. Hetkiä pelkkää onnea. Poika lupasi opetella soittamaan lempikappaleeni kitaralla.

En ole itkenyt aikoihin.

Kelpaa et kellekään.

Erosin Poikaystävästä 1.11.2013. Puolitoista vuotta sitten. Katunut en ole syvällä sisimmässäni kertaakaan.

Mutta puolitoistavuotta olen ollut yksin. Kukaan ei ole halunnut pitää minua hetkeä kauempaa. Ja kauan olen miettinyt miksi.

Minä olen vääränlainen.

Haluan liikaa. Olen liian vaikea. Liian avoin. Minä innostun liikaa. Ahdistun liikaa. Rakastun liikaa. Eikä kukaan sellaista tyttöä halua vaivoikseen.

Tyttö seurustelee. Tyttö, joka ei jaksanut minua kohtaan tuntea mitään. Se kolahti ihan kamalan kovaa. Koska minä en kelpaa. En taaskaan.

Paljon on ihmisiä mahtunut tähän aikaan. Ja jokainen, joka on minulle sanonut, ettei tahdo seurustella. Ettei osaa, halua, pysty, kykene. Jokainen niistä, seurustelee nyt. Pystynytkin kuukauden päästä jonkun toisen kanssa.

Eikä minulla ole ketään. Vähän se sattuu. Paljon se sattuu.
Niin paljon, ettei henki taas kulje.

Haavat on auki.

En ole enää raskaana.

Koskaan en ole tuntenut sellaista kipua. Oksensin siitä kivusta. Huusin.

Kipupiikkejä oli sitten lopulta vain kaksi, n. vartin kesti kerrallaan. Elämäni hirveimmät hetket.

Jääkiekkoilija pyysi anteeksi olleensa paskahousu. Samalla kuitenkin käski unohtamaan koko asian. Olla ajattelematta. Lähtee huomenna Prahaan, vaikka minun sinne piti lähteä ensi viikolla. Sen olisi pitänyt olla näkemässä ja kuulemassa, mitä se "ainoa vaihtoehto" oikeasti oli. Se olisi ansainnut sen ihan niin kuin minäkin.

Olen hajalla. Kaipaan syliin.

en vieläkään oo vapaa susta

Olen vieläkin raskaana. Toivon että ensi viikolla en enää olisi.

Kun lopulta sain tehtyä sen päätöksen, lopullisen ja järkevän, helpotti vähän. En itke enää aamusta iltaan. Aamuisin en silti jaksaisi nousta sängystä. Ahdistaa tämä odottaminen. Olisi helppoa, kun saisi ne lääkkeet vain käteensä ja se olisi siinä.

Voimat on loppu. Fyysisestikin. Muutama tunti töissä ja voisin nukkua taas viikon. Hakisin sairaslomaa, mutta töissä on huono tilanne ja potkut saattaa tulla muutenkin. Ensi viikolla sitten kai täytyy kuitenkin, kun on itse toimenpide. Kuulemma kivuliasta.

Tämä on Jääkiekkoilijan. Sen mielestä on vain yksi vaihtoehto. Mutta minua vähän surettaa kuitenkin, ettei se keskustelun jälkeen ole antanut kuulua itsestään. Me olemme kuitenkin olleet jo vuosia ystäviä. Oikeasti ystäviä. Vaikka se ei mitään lasta toivonut yhtään sen enempää kuin minäkään, toivoisin että se edes kysyisi kuinka minä voin. Olenko päättänyt. Osoittaisi että välittäisi edes vähän.

Niin. Päätös ei ollut lopulta kovin vaikea. Sillä ei olisi ollut isää. Vain äiti, joka väsyy usein eikä koskaan edes halunnut lapsia. Tiedän minä, että olisin rakastanut sitä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Mutta pelkään, että olisin väsynyt liikaa. Että olisin alkanut katua. Että olisin alkanut vihata sitä lasta.

Päätöksen jälkeen olen lakannut ajattelemasta, että minun sisällä kasvaa jotain. Että siellä olisi alku, lapsi. Yritän vain ajatella, että olen sairas ja siellä on jotain, mikä täytyy ottaa pois, jotta taas paranen. Yritän olla kylmä.

Kunpa tämä olisi pian ohi ja unohdettu.

Hei, kuka puhuu.

Minä olen raskaana. 

Ihan vain olen. Raskaana. Minun sisällä kasvaa pieni elämä. 

Se pelottaa minua kamalasti. Ahdistaa. Ja samaan aikaan tekee vähän onnelliseksi.

Minä en halunnut lapsia. Koskaan. Ja aamulla minä tuijotin niitä viivoja, ja itkin. Ne ei olleet edes mitään hataria haaleita haamuviivoja. Kunnon punaisia positiivisia viivoja. Ja niin minä itkin.

Mutta minä olen laittanut jotain alulle. Jotain, joka voisi kai oikeasti antaa minulle enemmän kuin ottaa. En tiedä.

En tosiaan tiedä.

Makaan alasti kylmällä lattialla

ja itken.

Oksettaa. Aina oksettaa nykyään. Itkettää.

Yritän antaa itkun tulla. Jos se sitten menisi pois. Se olo.
Kuvotus. Ahdistus. Suru.

Mutta on vaikeaa. Koska pelkään, etten saa itseäni kasaan enää sitten.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa. Onko järkevää kirjoittaa, että voiko tietokoneeseen tulla kosteusvaurio jos sen päälle itkee kovasti. Tai että en ole itkenyt näin sitten Herra Yhdentoista jälkeen.

Tahtoisin vain huutaa tämän pois minun sisältä. Kolme iskua leipäveitsellä.

Tai tahtoisin juoda pään täyteen. Koska viime viikonloppuna olin taas onnea vähän. Humalassa. Niin paljon onnea, ettei aamulla edes ihan muistanut kuinka paljon.

Oon mä hajalla. Vaikka välillä oon niin ehjä. Miksei kaikki voi olla iloista ja ihanaa. Iloista ja ihanaa vaan.

You must have once felt so happy.

Aloin leipoa leipää. Päädyin itkemään keittiön lattialle.

Välillä on ihan loputon ikävä Tyttöä. Välillä en välitä.
Joskus jopa ajattelen muita.

Lauantaina olin pitkästä aikaa ulkona. Raahasin kotiin semmoisen pojan. Kesken kaiken siinä sängyssä sitten vain sanoin, ettei mua oikeestaan nyt edes kiinnosta. Ei tajunnut idiootti kuitenkaan lähteä kotiin. Sitten kun vihdoin aamulla tajusi, kyseli haluanko pusuja vielä. Ootapa kun mietin.

Ei vaan jotenkin kiinnosta kukaan uusi. Kukaan mies. Kukaan.

Paitsi Tyttö.

Minä olen jotenkin aika hukassa. Aika hirveen hukassa.

Tänään sinä olet liikaa, niin kovin paljon liikaa.

Toisinaan huomaamme, ettei lähtijä ole vienyt mukanaan aurinkoa ja jättänyt sen paikalle pimeyttä, vaan että hän on vain lähtenyt. Kaikkiin hyvästeihin kätkeytyy toivo.
-Paulo Coelho

Ihan hirveän lohduttavasti sanottu.

Tyttö lähti. Katosi. Karkasi käsistäni. Ja minä olin ihan kamalan vahva. Näin auringon siellä missä se ei ollut ja lupasin etten murru. En murtunut.

Sitten se pilasi kaiken lauantaiaamuna viideltä. Lähetti tekstiviestin. Ja minun henki salpautui niin että teki mieli huutaa. En voinut palata uneen. En halunnut vastata, mutten osannut olla vastaamatta. Tiesin, ettei se ollut yhtään lähempänä minua, eikä tulisi olemaankaan enää. Silti kaiken sen suuttumuksen ja hämmennyksen alla oli pienen pieni toivo. Ehkä se nyt haluaakin minut taas. Ehkä se ei voikaan elää ilman minua. Ehkä minä olen tärkeä.

Mutta ei se halunnut. Se halusi vain, etten unohtaisi. Etten unohtaisi, että luopumisen kuuluu olla tuskaa. Kuuluu sattua. Ja minuun sattui. Niin kovasti, että se tuntui taas mahanpohjassa asti.

Tyttö on ihan kamalan itsekäs ihminen. En tiedä tarkoittaako se olla, vai onko se vain. Onko se vain minulle vai yleensäkin. Mutta minä en aio enää ottaa sellaista vastaan. En niin kuin Vihreesilmäiseltä. Johonkin on laitettava piste. Jossain kohti on tiedettävä, mikä on itselle hyväksi. Tyttö ei ole.

Tämä on raskasta kirjoittaa. En tahtoisi ajatella näin. En tahtoisi kirjoittaa, tehdä siitä todellista. Mutta jos onni sen vaatii, niin minä teen sen. Olen vahva. En joka päivä, en koko ajan. Mutta yritän ihan tosi kovasti.

Päästän irti.

Aamuyöstä soitan sulle itkien, sanot että ansaitsen parempaa.

Minä en kirjoita. Koska se vaatii paljon. Täytyy ajatella. Tuntea. Ymmärtää mitä tuolla sisällä tapahtuu.

Välillä tulee ikävä. Sitten mietin kamalia ajatuksia, rumia. Syötän ne sille ikävälle ja se katoaa. Kertaakaan en ole päätynyt lähettämään säälittäviä viestejä.

Pari kertaa Nahkatakkinen on ollut täällä. On pötkötetty peiton alla ja sitten se kutittaa ja minä nauran, vaikkei naurata. Sitten pussaillaan ja lopulta se heittää spermat minun rinnoille. Ei edes nussi minua ja välillä tulee paha mieli siitä. Mutta hymyilen kauniisti ja sanon että joo, nyt on hyvä.

Hukutan itseäni tv-sarjoihin ja elokuviin. Silloin ei tarvitse miettiä. Valitsen sellaisia, joissa ei ole rakkautta. Ei romanttisia suhteita. Lihaksikkaita miehiä ja aseita haluan. Sellaisiin saatan unohtua tuntikausiksi ja olla ajattelematta mitään. Tuntematta mitään. Helppoa.

Tämä teksti lohduttaa minua. Ensimmäistä kertaa ikinä, osaan ajatella tuon myös minun kohdalle. Tämä helpottuu tästä vielä. Katoaa ikävä ja viha ja ihan koko sekamelska. Ihan varmasti. Kun on vain vahva.

"Musta tuntuu että mun pitäis pyytää sulta anteeks. Taisin olla aika mulkku."

Minun on ihan kamalan yksinäinen olo. Nuuhkin minun tyynyä. Täällä oli joku viime yönä. Joku oli minun kotona, joku oli minun lähellä.

Nahkatakkinen mies.

Minun oli eilenkin ihan kamalan yksinäinen olla. Varmaan maailman yksinäisintä käydä nukkumaan niin, ettei asunnossa ole ketään muita. Ketään jolle toivottaa hyvää yötä. Ja Nahkatakkista ahdisti ja se tuli tänne sitten. Nukkumaan viereen.

Se pyysi minulta anteeksi. En ollut odottanut sitä. Ei sen ehkä olisi edes tarvinnut. Koska ei kai se siinä olisi saanut maata, jollei olisi jo saanut anteeksi.

Siinä me sitten maattiin ja nukuttiin. Joskus keskellä yötä havahduin ja käperryin sen selkään. Ja sitten se heräsi viideltä töihin, halasi ja silitti päätä ja meni.

Ja minusta oli kiva että se oli siinä. Että joku oli.

Miltä tuntuu

kun rakkaustyttö ilmoittaa rakastuneensa kahteen asuntoon vain kävelymatkan päästä sinusta? Voin kertoa.

Se tuntuu siltä, kuin se olisi ilmoittanut saavansa lapsen. Riemunkiljahduksia. Naurahduksia. Loputonta hymyä. Naururyppyjä.

Kysyy haluanko kuvia ja huudan ääneen, ennen kuin osaan kirjoittaa vastauksen.

Minun tyttöni ei enää asuisi kaupungin toisella puolella. Se asuisi viereisessä kaupunginosassa. Vartin päässä, korkeintaan puolen tunnin.

Vähän kuin Rakkaustyttö ja sen kihlattu olisi adoptoimassa minua. Tulen olemaan niin iso rasite sille parisuhteelle vielä.

Jestas. Minä olen onnellinen.

You were a chain smoker and I was just another pack of cigarettes.

Mmmh. Tänään on ollut kummallinen sunnuntai. Sellainen. Olen huomannut asioita. Paljon kaikkia asioita. Ihan yhtäkkiä vain.

Huomasin laihtuneeni! En ole edes yrittänyt. Ei ole edes vaakaa. Työhousut pyörii jalassa. Eikä edes Herra Yhdentoista takia. Toivottavasti (tähti)Tytöllä ei ole tähän osuutta. Koska ettei tule nyt kilot takaisin kun ote kirposi. Kivalta tuntui kun ne housut ei olekaan enää tiukat.

Kotiin kun kävelin huomasin miettiväni, että miksei minulle käy mitään kun liukastun. Toiset satuttaa käsiä ja jalkoja ja selkiä ja aivoja. Miksen minäkin kaadu ja lyö päätä ja ole koomassa. Vähempi se minun elämästä olisi pois kuin vaikka jonkun tärkeän.

Sitten yhtäkkiä huomasin myös soittavani  Anterolle, että minulla on nyt oma koti. Että nyt voit tulla nussimaan minua tänne. En ole ikinä Anterosta kirjoittanut. Sillä ei ole lempinimeä, koska jotenkin Antero on ihan kuin valenimi. Se aina sanoo minuu sen kisuksi ja tykkään minun pyllystä ja tisseistä ihan hullaantuu ja rakastaa minun muotoja. Että liikaa ei saa laihtua. Se olisi minun unelmien mies, jos ei olisi ihan itseään täynnä. Mutta ihan veistos on sen vartalo. Ja onneksi on itseään täynnä, koska siksi tykkää lähettää minulle alastonkuviaan ja sitten oon ihan että vau. Semmosia lihaksia oo kellään. Ja tatuointeja ja kaikkea. Ihan mieletön. Ja huomasin sitten, että Antero lupasi tulla minun söpöä pesää katsomaan ensi viikolla.

Huomasin kanssa, että menetin eilen Tytön ja minä en ole yhtään itkenyt sen jälkeen. Olen puristanut silmiä kiinni kovasti ja leikkinyt nukkuvaa ja hirmusesti nauranut. Yhtään kyyneltä en ole päästänyt valumaan. Onneksi aamulla huomasin myös että tiskejä on päässyt kerääntymään, ei ehdi nytkään itkeä, kun täytyy kiirehtiä tiskaamaan. Sitten huomaan että kädet haisee kumihanskoille. Onneksi kukaan ei nuku vieressä.

Semmoinen kumma sunnuntai.

Mandariini.

Olin äsken ihan kamalan lähellä kutsua kotiini ensimmäistä kertaa jonkun vanhan seksikaverin. Tai tehdä jostain uuden sellaisen.

Valitsin tiskaamisen. Tukahduttamisen. Ääneen nauramisen.

Muistelen L:ää. En tiedä miksi. Ehkä koska silloin sattui vielä enemmän.

Huomenna käyn ostamassa 150 euron verhot. Koska niitä voi sitten katsella ja itkeä nauraa huutaa ääneen. Koska laittaa verhoihin niin paljon rahaa. Tai koska ne on kauneimmat verhot koskaan. Tai ihan vaikka muuten vaan.

Rakkaustyttö on parasta mitä minulle on tapahtunut koskaan. Se ei hetkeäkään katso pahasti. Hetkeäkään ajattele juoksevansa karkuun. Se rakastaa minua ihan kamalan paljon vaikkei sen tarvitsisi yhtään.

Laulan Scandinavian Music Groupin Onnellista naista. Tanssin alusvaatteisillani. Vaikkei ole niitä verhoja. Koskettelen itseäni. Kaipaa rakkaitani en enkä toivo että joku minua kaipaisiiiiii.

Yöllä tahdon nähdä unta lukion poikien liikunnan opettajasta. Joo, jotain rivoa.

linnunpojan silmät

Sinä katsot minuun linnunpojan silmilläsi
niillä joita olen jo kauan ikävöinyt

enkä minä tiedä saako tänäänkään hymyillä
olla onnellinen että olet taas siinä
kaikkien niiden kylmien öiden jälkeen

sinun on vaikea kestää minun pakahtumistani
linnunpojan silmäsi eivät kestä katsella
kuinka minä puren hampaitani yhteen,
jotten olisi liian onnellinen

ja minä toivoisin voivani näyttää sinulle
kuinka onnesta pidetään kiinni
näyttää kuinka itketään ilosta taas

mutta sinun linnunpojan silmäsi
eivät osaa katsoa oikeaan suuntaan

eivät tänään

Päästä itsesi pahasta.

Minä oon viime päivinä miettinyt paljon sitä aamua. Heräsin Rakkautytön kotoa. Krapulassa. Vihreesilmäinen oli siinä. Melkein neljä vuotta sitten.

Olin kuukausia ollut aivan hulluna siihen. Edellisenä iltanakin. Se haukkui minut maanrakoon ja minä maksoin sille taksin että se tulisi minun luo. Minä olisin antanut sille mitä tahansa. Annoinkin, kaiken mitä minulla oli.

Mutta sinä aamuna. Se keräili tavaroitaan ja lähti ostamaan tupakkaa. En noussut, en antanut sen huomata olevani hereillä. En halunnut hyvästellä ja suukottaa.

Minä sain tarpeekseni.

Ei se ollut viimeinen aamu, kun minä heräsin sen vierestä. Mutta se oli herätys. Ensimmäistä kertaa se ihminen ei saanut minua hulluksi vain läsnäolollaan. Ensimmäistä kertaa minä tunsin, oikeasti sisälläni tunsin, ansaitsevani parempaa. Se ei ollut enää ajatus, se oli vihdoin tunne. Alku. 

Niin, että sitä minä olen vain miettinyt. Sitä tunnetta. Miten vahva se oli. Miten se tuli yhtäkkiä. Sitä vain jotenkin ymmärsi, ettei ole toiselle tarpeeksi tärkeä. Eikä tulisi olemaankaan, vaikka maksaisi kuinka monta taksimatkaa ja ottaisi suihin ihan missä vain. 

Se on silti aika pelottava tunne. Yhtäkkiä onkin tyhjää siinä, missä ennen oli jotain niin että pakahtui. Voimaannuttavaa samalla. Tuntea päästävänsä irti jostain, mikä oli henki ja elämä vielä hetki sitten. 

Olen minä näinä päivinä miettinyt muutakin liittyen siihen tunteeseen. Sellaista, mitä ei uskalla sitten kuitenkaan sanoa ääneen. Kirjoittaa. Tehdä siitä todellista. Irroittaa. Ehkä huomenna. Ensi viikolla. Jonain päivänä. 

laura muistaa ilon ja säteet sen.

Tässä se on. Oma koti. Juon viiniä. Sytytin kynttilöitä.

Tiskaan puhtaita astioita, jottei tarvitsisi itkeä.

Ei Tähtityttö tullut tänäänkään. Ostin synttäribrunssiainekset silti. Vaikkei ole synttäreitä tai Tähtityttöä. Päärynöitä on.

Mutta en minä niitä päärynöitä varten laittanut pöydälle liinaa. Jättänyt aamulla puuroa syömättä, jotta illalla ei olisi tiskivuorta vastassa.

Tätä viikonloppua oli puhuttu niin kauan. Lupasin etten ota ylimääräisiä vuoroja. Ja nyt minä istun täällä ihan yksin. Koko viikonlopun.

Minusta se ei jotenkin tunnu oikealta. Töissä ei tarvitsisi itkeä. Tai edes tiskata.

Ravista mua olkapäistä, mutta muista että otsassani lukee 'Särkyvää'.

Onni on taas kovasti lähdössä. Väärät käteni eivät saa siitä kunnon otetta. Se menee jo eteisessä. Ovella jo melkein vilkuttaa.

Mitä jos Tähtityttö ei pystykään tähän. Mitä jos mitä jos.
Mitä jos minä en osaakaan.

Ps. Minulla on oma koti. Pieni piilopaikka. Ei ole edes onni käynyt täällä kylässä vielä. Tai Tähtityttö. Viikkoja suunnitellut kakkukestitkin peruuntuivat. Mutta minulla on jo viinoja kaapissa.