Toisinaan huomaamme, ettei lähtijä ole vienyt mukanaan aurinkoa ja jättänyt sen paikalle pimeyttä, vaan että hän on vain lähtenyt. Kaikkiin hyvästeihin kätkeytyy toivo.
-Paulo Coelho
Ihan hirveän lohduttavasti sanottu.
Tyttö lähti. Katosi. Karkasi käsistäni. Ja minä olin ihan kamalan vahva. Näin auringon siellä missä se ei ollut ja lupasin etten murru. En murtunut.
Sitten se pilasi kaiken lauantaiaamuna viideltä. Lähetti tekstiviestin. Ja minun henki salpautui niin että teki mieli huutaa. En voinut palata uneen. En halunnut vastata, mutten osannut olla vastaamatta. Tiesin, ettei se ollut yhtään lähempänä minua, eikä tulisi olemaankaan enää. Silti kaiken sen suuttumuksen ja hämmennyksen alla oli pienen pieni toivo. Ehkä se nyt haluaakin minut taas. Ehkä se ei voikaan elää ilman minua. Ehkä minä olen tärkeä.
Mutta ei se halunnut. Se halusi vain, etten unohtaisi. Etten unohtaisi, että luopumisen kuuluu olla tuskaa. Kuuluu sattua. Ja minuun sattui. Niin kovasti, että se tuntui taas mahanpohjassa asti.
Tyttö on ihan kamalan itsekäs ihminen. En tiedä tarkoittaako se olla, vai onko se vain. Onko se vain minulle vai yleensäkin. Mutta minä en aio enää ottaa sellaista vastaan. En niin kuin Vihreesilmäiseltä. Johonkin on laitettava piste. Jossain kohti on tiedettävä, mikä on itselle hyväksi. Tyttö ei ole.
Tämä on raskasta kirjoittaa. En tahtoisi ajatella näin. En tahtoisi kirjoittaa, tehdä siitä todellista. Mutta jos onni sen vaatii, niin minä teen sen. Olen vahva. En joka päivä, en koko ajan. Mutta yritän ihan tosi kovasti.
Päästän irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti