31. tammikuuta 2015

Aamuyöstä soitan sulle itkien, sanot että ansaitsen parempaa.

Minä en kirjoita. Koska se vaatii paljon. Täytyy ajatella. Tuntea. Ymmärtää mitä tuolla sisällä tapahtuu.

Välillä tulee ikävä. Sitten mietin kamalia ajatuksia, rumia. Syötän ne sille ikävälle ja se katoaa. Kertaakaan en ole päätynyt lähettämään säälittäviä viestejä.

Pari kertaa Nahkatakkinen on ollut täällä. On pötkötetty peiton alla ja sitten se kutittaa ja minä nauran, vaikkei naurata. Sitten pussaillaan ja lopulta se heittää spermat minun rinnoille. Ei edes nussi minua ja välillä tulee paha mieli siitä. Mutta hymyilen kauniisti ja sanon että joo, nyt on hyvä.

Hukutan itseäni tv-sarjoihin ja elokuviin. Silloin ei tarvitse miettiä. Valitsen sellaisia, joissa ei ole rakkautta. Ei romanttisia suhteita. Lihaksikkaita miehiä ja aseita haluan. Sellaisiin saatan unohtua tuntikausiksi ja olla ajattelematta mitään. Tuntematta mitään. Helppoa.




Tämä teksti lohduttaa minua. Ensimmäistä kertaa ikinä, osaan ajatella tuon myös minun kohdalle. Tämä helpottuu tästä vielä. Katoaa ikävä ja viha ja ihan koko sekamelska. Ihan varmasti. Kun on vain vahva.

4 kommenttia:

  1. Kyllä sä ansaitset parempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä liikutun aina tälläisistä kommenteista. Koska ei siinä oo mitään järkeä. Että joku tuntematon on niin kiva.

      Oot ihana.

      Poista
  2. Joskus tuntemattomana on helpompi olla kiva :) Ja niitä asioita on helpompi sanoa muille kuin itselleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mmmh. Yritän silti hokea kovasti itsellenikin. Usein se on hankalaa.

      Poista