Huuda mulle.

Kuljen kotiin mahdollisimman peilijäisiä teitä pitkin. Murtuuko ranne. Murtuuko jalka. Murtuuko kallo ja sydän, annan kohtalon päättää.

Olen naisenkipeä. Hiuksesi ovat pehmeämmät kuin kenenkään. Tahtoisin ostaa pullon viiniä ja nostaa niille maljan. Kumota koko pullon. Alkoholisti ei kaipaa syitä, minulla niitä on.

Ajattelin kirjoittaa sinulle kirjeen. Anella anteeksiantoa ja sanoa etten selviä ilman sinua. Tekopyhä ihminen. Sinä ja minäkin.

Nauran kuvastukseni ehjäksi. Et tule näkemään säröäkään. Saat tutkia kaikkialta, mitään et löydä. Jos et tahdo edes etsiä, riisun itseni alasti ja tanssin edessäsi aamuun. 

Kaikki on ihan okei.

Hei taas.

Yöni ovat levottomia. Unissani olen itkuinen ja ahdistunut. Nousen ajattelemaan kuolemaa. Onko maailmassa vakiomäärä surua vai vähentyisikö se, jos minua ei olisi. Helpottaisiko sinun suru. Tahtoisitko sinä, että minä kuolen. Tahtoisinko minä.

Hetkittäin tunnen pilkahduksia itsestäni. Yhtäkkiä kaikki ei olekaan niin tolkuttoman raskasta. Kuin olisi päässyt pintaan ja saisi taas hengittää. Ja sitten se tulee. Hyökyaalto. Ajatus sinusta ja taas olen pinnan alla. 

Mietin millä laittaisin pääni sekaisin. Tai jos en laittaisikaan. Se on niin pitkä tie. Parantua. Valheellinen parantuminen ei vaatisi kuin viinipullon. Ehkä jonkin tabletin. Sellaisen kaiken pyyhkivän, piristävän. Jos ottaisi monta, voisiko kaikki unohtua.

Olen sulkenut itseni ihmisiltä. En ole jaksanut puhua viikkoon. Mutta älä kerro äidille, että olen ajatellut näitä taas.