Olin kuukausia ollut aivan hulluna siihen. Edellisenä iltanakin. Se haukkui minut maanrakoon ja minä maksoin sille taksin että se tulisi minun luo. Minä olisin antanut sille mitä tahansa. Annoinkin, kaiken mitä minulla oli.
Mutta sinä aamuna. Se keräili tavaroitaan ja lähti ostamaan tupakkaa. En noussut, en antanut sen huomata olevani hereillä. En halunnut hyvästellä ja suukottaa.
Minä sain tarpeekseni.
Ei se ollut viimeinen aamu, kun minä heräsin sen vierestä. Mutta se oli herätys. Ensimmäistä kertaa se ihminen ei saanut minua hulluksi vain läsnäolollaan. Ensimmäistä kertaa minä tunsin, oikeasti sisälläni tunsin, ansaitsevani parempaa. Se ei ollut enää ajatus, se oli vihdoin tunne. Alku.
Niin, että sitä minä olen vain miettinyt. Sitä tunnetta. Miten vahva se oli. Miten se tuli yhtäkkiä. Sitä vain jotenkin ymmärsi, ettei ole toiselle tarpeeksi tärkeä. Eikä tulisi olemaankaan, vaikka maksaisi kuinka monta taksimatkaa ja ottaisi suihin ihan missä vain.
Se on silti aika pelottava tunne. Yhtäkkiä onkin tyhjää siinä, missä ennen oli jotain niin että pakahtui. Voimaannuttavaa samalla. Tuntea päästävänsä irti jostain, mikä oli henki ja elämä vielä hetki sitten.
Olen minä näinä päivinä miettinyt muutakin liittyen siihen tunteeseen. Sellaista, mitä ei uskalla sitten kuitenkaan sanoa ääneen. Kirjoittaa. Tehdä siitä todellista. Irroittaa. Ehkä huomenna. Ensi viikolla. Jonain päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti