Minä tulen luoksesi. Käyn viereesi makaamaan, ei puhuta ollenkaan. Pidät kiinni ja voit kuvitella minut keneksi tahdot. Sinut minä tahdon. Tahdon tahdon tahdon.
Minä tahtoisin puhua. Siitä miltä tuntuu. Mutta minä en tiedä
miten. Kuka osaisi olla ja ymmärtää. Kuka ymmärtäisi että tämä kaikki
on minulle todellista, vaikka ne näkevät vain minun nauruni. Sen
kylmyyden.
Jos minä alan itkemään, sitä ei voi enää peittää.
Minä en nuku ilman lääkkeitä öisin. Päivisin en tahtoisi muuta. En ole koskaan viiltänyt itseäni, mutta väliin heikoimmillani minun ranteissani on kumma tunne. Niin kuin silloin joskus rinnassa. Leipäveitsellä kolmesta kohtaa auki. Aivan kuin ranteet pyytäisi sitä. Mutta minä en tee niin. Minä en lakkaa taistelemasta sitä tunnetta vastaan.
Minä mietin sairaalaa, mietin lääkkeitä. Mietin pitääkö minun todella pelätä itseäni. Uskaltaako pohjaa koskettaa. Kuinka syvälle voi sukeltaa.
Riittääkö happi.
Kaikkein raskainta olisi myöntää, että taas ollaan täällä. Epäonnistuneena alakulossa. Luulin ettei enää koskaan tarvitsisi tuntea näin syvästi tätä korsettia minun sisällä. Mutta keho pistää jo kaikin voimin vastaan, tänään työmatkalla jaloista lähti voimat. Vastustuskykyä ei ole. Joku vetää korsettia liian tiukalle. Minä en tahdo myöntää sitä. En kenellekään pääni ulkopuolella.
Koska tämä on pettymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti