Aamulla makasin työpaikan lattialla hyperventiloimassa esimiehen vieressä. Lovely day.
Sairaslomaa kolme päivää. En tiedä mitä se auttaisi, mutta ainakin pääsen lääkäriin. Joka ehkä nostaa lääkitystä, tulee huonompi olo ja mikään ei muutu lopulta kuitenkaan. Ei nämä ajatukset lääkkeillä katoa. Tai ehkä katoaa hetkeksi, mutta joskus ne tunkee taas esiin.
Kaikkein pahimmalta minusta tuntuu se, että minun kroppani petti minut. Minun pääni sanoo, että tästä mennään yli ja ympäri ja kaikki hyvin, mutta kroppa haraa vastaan. Se suututtaa. Vaikka. Mielestähän tämä kaikki on kiinni. Mutta minä olen niin kovasti yrittänyt huijata omaa mieltäni! Miksei minun kroppa usko.
En tosiaan tiedä mitä ajatella. Tämä kirjoittaminen on hyvästä. Rakkaustyttö on hyvästä, yritän purkaa sillekin. Se viikonloppumatka olisi ollut hyvä. En vain uskalla lähteä. En halua olla 400 kilometrin päässä kotoa, humalassa ja tajuta etten pärjääkään. Minä en luota itseeni tarpeeksi lähteäkseni.
Mutta minä en halua kuolla. Minä en halua viiltää itseäni tai mitään. Minä haluan taas hymyillä tälle maailmalle kauneinta hymyäni ja olla onnellinen. Välillä minä en vain kykene. Mutta halu on kova, se on hyvä, eikö? Tästä mennään yli niin kuin aina, minä sanon.
Olen jo suunnitellut, että perjantaina menen töihin ihanana ja kauniina ja hyvinvoivana ja illalla menen lasilliselle miehen kanssa. Se vasta onkin hauska juttu. Vihreesilmäisen kaveri. Hauska juttu tosiaan. Josta en tajua mitään. Se saattaa myös lähteä risteilylle. Johon pyysi minua mukaan(!!). Oivoi. Olen nähnyt sen kai kahdesti silloin Vihreesilmäisen aikoihin ja öö. Nyt se haluaa minun kanssa risteilylle? Mutta ei se mitään, koko juttu naurattaa minua hirveästi. Nauraminen on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti