Minä olen näin säälittävä.
Yksi mies kysyi eilen, kun odotin taksia ja kerroin siitä kuinka kaikki tahtoisivat minut luoksensa yöksi, miltä tuntuu olla haluttu nainen. Minä sanoin ettei se tunnu yhtään miltää, "ei helvetti yhtään miltään". Enkä valehdellut lainkaan.
Mies oli eilen samassa baarissa. Tanssitiin ja suudeltiin. Ja minä koin itseni niin säälittäväksi. Ja se pyysi, että lähdettäisiin sen luokse yöksi ja minä sanoin etten voi. Piti huolehtia että kaverit osaa kotiin. Sitten se vain katosi.
Ja minulla oli työ saada sen puhelinnumero jostakin, koska olin poistanut sen etten laittaisi mitään säälittäviä tekstiviestejä. Mutta sain sen. Ja soitin, että tahtoisin sen viereen yöksi. Ja se lupasi tulla takaisin hakemaan minut. Mutten koskaan sitten nähnyt sitä missään ja sillä oli puhelin pois päältä.
Ja sitten minun Ensisuudelma. Herra Taiteilija. Tai Runoilija. Soitteli minulle koko illan. Humalassa. Enkä kuullut ollenkaan ja sanoin että soittaisi toiste. Mutta ei. Se olisi halunnut minut luokseen yöksi. Sanoi että olen kauneimpia naisia, joita se on tavannut. Ja älykäs. Ja että rakastaa minua. Vaikka minä tunnen itseni aina aivan typeräksi, kun olen hänen kanssaan. Hän on yksi ihmisistä, joita ihailen suuresti.
Mutta en mennyt yöksi. En tiedä uskonko sanaakaan mitä se sanoi. Sekin on yksinäinen.
Ja minä olen aivan kamalan yksinäinen. Enkä enää edes kaipaa seksiä kovin. Tahtoisin vain syliin. Nukahtaa kainaloon. Suudella vatsaa. Hengittää toisen iholla. Tuntea hengityksen iholla.
(Poikaystävän kanssa puhutaann vaarallisia asioita. Yhteenpalaamista. Ikävää. Yksinäisyyttä. Ja minä en kestä kuinka voin kohdella sitä näin. Olen ihan paska sille. Ja JOS me palaisimme yhteen (se itse sanoi KUN) minä taas päätyisin siihen tunteeseen ennen pitkää ja satuttaisin sitä. Hajottaisin. Enkä minä halua tehdä sitä sille. Minä vain tahtoisin rakastella sen kanssa niin kuin ei koskaan ennen.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti