Psykologian tunnilla kysyttiin onko kukaan koskaan ollut spontaanissa tilanteessa, sellaisessa kun jonkun ihmisen läsnäollessa pystyy täysin riisuutumaan rooleistaan. Ja minä muistin sen erään hiostavan kesäisen iltapäivän.
Kaikki oli hetken vain siinä. Sinun ovessasi kauppalista. Kymmeniä autoja. Ja mustalla nahkasohvalla sakset. Suudelmia vatsalla. Oli musiikkia. Muistan että räjähdit nauruun yhtäkkiä, koska soiva kappale oli kuulemma jännittävä tuossa tilanteessa. Minä en ollut edes huomannut.
Katseltiin kuvia ulkomaanmatkaltasi. Sinä näytit niin kovin hyvältä. Kuvissa ja ollessasi siinä. Makoilimme sängylläsi. En kykene muistamaan puhuimmeko jostain. Olin vain siinä, lähempänä sinua kuin koskaan.
En ollut suudellut useita ennen sinua, hampaat kolisi ja oli hieman kömpelöä. Silti ehkä ensimmäistä kertaa minua ei jännittänyt sinun kanssasi lainkaan.
Suudelmia vatsalle. Kaulalle. Minun lempipikkuhousuilleni. Nykyään ne lepäävät jossain alusvaatelaatikon pohjalla, tumman vihreä pitsi. En kai tahdo antaa itseäni kenellekään samanlaisena kuin sinulle. Tuskin edes pystyisin.
Minuutteja ennen neljää tuli kiire pukea ylle, kun hengitys iholla oli vienyt ajantajun. Vihreät pikkuhousut kadoksissa. Ja kun lopulta kampasin takkutukkaani peilisi edessä, sinä otit minua vyötäröltä kiinni ja tulit aivan lähelle. Sitä peilikuvaa minä olen monesti myöhemmin miettinyt. Siinä hetkessä minä varmasti olin onnellinen.
Veit minut polkupyöräsi tarakalla keskustan laidalle. Ennen kuin kiirehdit Pihlan kanssa huoltoon, ehdimme vielä hetken hengittää toisiamme. Sinä puhuit jotain rekan alle jäämisestä.
Ja jos minä silloin olisin tiennyt etten enää koskaan pääsisi niin lähelle sinua, en ehkä olisi päästänyt sinua menemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti