Aamuyöstä soitan sulle itkien, sanot että ansaitsen parempaa.

Minä en kirjoita. Koska se vaatii paljon. Täytyy ajatella. Tuntea. Ymmärtää mitä tuolla sisällä tapahtuu.

Välillä tulee ikävä. Sitten mietin kamalia ajatuksia, rumia. Syötän ne sille ikävälle ja se katoaa. Kertaakaan en ole päätynyt lähettämään säälittäviä viestejä.

Pari kertaa Nahkatakkinen on ollut täällä. On pötkötetty peiton alla ja sitten se kutittaa ja minä nauran, vaikkei naurata. Sitten pussaillaan ja lopulta se heittää spermat minun rinnoille. Ei edes nussi minua ja välillä tulee paha mieli siitä. Mutta hymyilen kauniisti ja sanon että joo, nyt on hyvä.

Hukutan itseäni tv-sarjoihin ja elokuviin. Silloin ei tarvitse miettiä. Valitsen sellaisia, joissa ei ole rakkautta. Ei romanttisia suhteita. Lihaksikkaita miehiä ja aseita haluan. Sellaisiin saatan unohtua tuntikausiksi ja olla ajattelematta mitään. Tuntematta mitään. Helppoa.

Tämä teksti lohduttaa minua. Ensimmäistä kertaa ikinä, osaan ajatella tuon myös minun kohdalle. Tämä helpottuu tästä vielä. Katoaa ikävä ja viha ja ihan koko sekamelska. Ihan varmasti. Kun on vain vahva.

"Musta tuntuu että mun pitäis pyytää sulta anteeks. Taisin olla aika mulkku."

Minun on ihan kamalan yksinäinen olo. Nuuhkin minun tyynyä. Täällä oli joku viime yönä. Joku oli minun kotona, joku oli minun lähellä.

Nahkatakkinen mies.

Minun oli eilenkin ihan kamalan yksinäinen olla. Varmaan maailman yksinäisintä käydä nukkumaan niin, ettei asunnossa ole ketään muita. Ketään jolle toivottaa hyvää yötä. Ja Nahkatakkista ahdisti ja se tuli tänne sitten. Nukkumaan viereen.

Se pyysi minulta anteeksi. En ollut odottanut sitä. Ei sen ehkä olisi edes tarvinnut. Koska ei kai se siinä olisi saanut maata, jollei olisi jo saanut anteeksi.

Siinä me sitten maattiin ja nukuttiin. Joskus keskellä yötä havahduin ja käperryin sen selkään. Ja sitten se heräsi viideltä töihin, halasi ja silitti päätä ja meni.

Ja minusta oli kiva että se oli siinä. Että joku oli.

Miltä tuntuu

kun rakkaustyttö ilmoittaa rakastuneensa kahteen asuntoon vain kävelymatkan päästä sinusta? Voin kertoa.

Se tuntuu siltä, kuin se olisi ilmoittanut saavansa lapsen. Riemunkiljahduksia. Naurahduksia. Loputonta hymyä. Naururyppyjä.

Kysyy haluanko kuvia ja huudan ääneen, ennen kuin osaan kirjoittaa vastauksen.

Minun tyttöni ei enää asuisi kaupungin toisella puolella. Se asuisi viereisessä kaupunginosassa. Vartin päässä, korkeintaan puolen tunnin.

Vähän kuin Rakkaustyttö ja sen kihlattu olisi adoptoimassa minua. Tulen olemaan niin iso rasite sille parisuhteelle vielä.

Jestas. Minä olen onnellinen.

You were a chain smoker and I was just another pack of cigarettes.

Mmmh. Tänään on ollut kummallinen sunnuntai. Sellainen. Olen huomannut asioita. Paljon kaikkia asioita. Ihan yhtäkkiä vain.

Huomasin laihtuneeni! En ole edes yrittänyt. Ei ole edes vaakaa. Työhousut pyörii jalassa. Eikä edes Herra Yhdentoista takia. Toivottavasti (tähti)Tytöllä ei ole tähän osuutta. Koska ettei tule nyt kilot takaisin kun ote kirposi. Kivalta tuntui kun ne housut ei olekaan enää tiukat.

Kotiin kun kävelin huomasin miettiväni, että miksei minulle käy mitään kun liukastun. Toiset satuttaa käsiä ja jalkoja ja selkiä ja aivoja. Miksen minäkin kaadu ja lyö päätä ja ole koomassa. Vähempi se minun elämästä olisi pois kuin vaikka jonkun tärkeän.

Sitten yhtäkkiä huomasin myös soittavani  Anterolle, että minulla on nyt oma koti. Että nyt voit tulla nussimaan minua tänne. En ole ikinä Anterosta kirjoittanut. Sillä ei ole lempinimeä, koska jotenkin Antero on ihan kuin valenimi. Se aina sanoo minuu sen kisuksi ja tykkään minun pyllystä ja tisseistä ihan hullaantuu ja rakastaa minun muotoja. Että liikaa ei saa laihtua. Se olisi minun unelmien mies, jos ei olisi ihan itseään täynnä. Mutta ihan veistos on sen vartalo. Ja onneksi on itseään täynnä, koska siksi tykkää lähettää minulle alastonkuviaan ja sitten oon ihan että vau. Semmosia lihaksia oo kellään. Ja tatuointeja ja kaikkea. Ihan mieletön. Ja huomasin sitten, että Antero lupasi tulla minun söpöä pesää katsomaan ensi viikolla.

Huomasin kanssa, että menetin eilen Tytön ja minä en ole yhtään itkenyt sen jälkeen. Olen puristanut silmiä kiinni kovasti ja leikkinyt nukkuvaa ja hirmusesti nauranut. Yhtään kyyneltä en ole päästänyt valumaan. Onneksi aamulla huomasin myös että tiskejä on päässyt kerääntymään, ei ehdi nytkään itkeä, kun täytyy kiirehtiä tiskaamaan. Sitten huomaan että kädet haisee kumihanskoille. Onneksi kukaan ei nuku vieressä.

Semmoinen kumma sunnuntai.

Mandariini.

Olin äsken ihan kamalan lähellä kutsua kotiini ensimmäistä kertaa jonkun vanhan seksikaverin. Tai tehdä jostain uuden sellaisen.

Valitsin tiskaamisen. Tukahduttamisen. Ääneen nauramisen.

Muistelen L:ää. En tiedä miksi. Ehkä koska silloin sattui vielä enemmän.

Huomenna käyn ostamassa 150 euron verhot. Koska niitä voi sitten katsella ja itkeä nauraa huutaa ääneen. Koska laittaa verhoihin niin paljon rahaa. Tai koska ne on kauneimmat verhot koskaan. Tai ihan vaikka muuten vaan.

Rakkaustyttö on parasta mitä minulle on tapahtunut koskaan. Se ei hetkeäkään katso pahasti. Hetkeäkään ajattele juoksevansa karkuun. Se rakastaa minua ihan kamalan paljon vaikkei sen tarvitsisi yhtään.

Laulan Scandinavian Music Groupin Onnellista naista. Tanssin alusvaatteisillani. Vaikkei ole niitä verhoja. Koskettelen itseäni. Kaipaa rakkaitani en enkä toivo että joku minua kaipaisiiiiii.

Yöllä tahdon nähdä unta lukion poikien liikunnan opettajasta. Joo, jotain rivoa.

linnunpojan silmät

Sinä katsot minuun linnunpojan silmilläsi
niillä joita olen jo kauan ikävöinyt

enkä minä tiedä saako tänäänkään hymyillä
olla onnellinen että olet taas siinä
kaikkien niiden kylmien öiden jälkeen

sinun on vaikea kestää minun pakahtumistani
linnunpojan silmäsi eivät kestä katsella
kuinka minä puren hampaitani yhteen,
jotten olisi liian onnellinen

ja minä toivoisin voivani näyttää sinulle
kuinka onnesta pidetään kiinni
näyttää kuinka itketään ilosta taas

mutta sinun linnunpojan silmäsi
eivät osaa katsoa oikeaan suuntaan

eivät tänään

Päästä itsesi pahasta.

Minä oon viime päivinä miettinyt paljon sitä aamua. Heräsin Rakkautytön kotoa. Krapulassa. Vihreesilmäinen oli siinä. Melkein neljä vuotta sitten.

Olin kuukausia ollut aivan hulluna siihen. Edellisenä iltanakin. Se haukkui minut maanrakoon ja minä maksoin sille taksin että se tulisi minun luo. Minä olisin antanut sille mitä tahansa. Annoinkin, kaiken mitä minulla oli.

Mutta sinä aamuna. Se keräili tavaroitaan ja lähti ostamaan tupakkaa. En noussut, en antanut sen huomata olevani hereillä. En halunnut hyvästellä ja suukottaa.

Minä sain tarpeekseni.

Ei se ollut viimeinen aamu, kun minä heräsin sen vierestä. Mutta se oli herätys. Ensimmäistä kertaa se ihminen ei saanut minua hulluksi vain läsnäolollaan. Ensimmäistä kertaa minä tunsin, oikeasti sisälläni tunsin, ansaitsevani parempaa. Se ei ollut enää ajatus, se oli vihdoin tunne. Alku. 

Niin, että sitä minä olen vain miettinyt. Sitä tunnetta. Miten vahva se oli. Miten se tuli yhtäkkiä. Sitä vain jotenkin ymmärsi, ettei ole toiselle tarpeeksi tärkeä. Eikä tulisi olemaankaan, vaikka maksaisi kuinka monta taksimatkaa ja ottaisi suihin ihan missä vain. 

Se on silti aika pelottava tunne. Yhtäkkiä onkin tyhjää siinä, missä ennen oli jotain niin että pakahtui. Voimaannuttavaa samalla. Tuntea päästävänsä irti jostain, mikä oli henki ja elämä vielä hetki sitten. 

Olen minä näinä päivinä miettinyt muutakin liittyen siihen tunteeseen. Sellaista, mitä ei uskalla sitten kuitenkaan sanoa ääneen. Kirjoittaa. Tehdä siitä todellista. Irroittaa. Ehkä huomenna. Ensi viikolla. Jonain päivänä. 

laura muistaa ilon ja säteet sen.

Tässä se on. Oma koti. Juon viiniä. Sytytin kynttilöitä.

Tiskaan puhtaita astioita, jottei tarvitsisi itkeä.

Ei Tähtityttö tullut tänäänkään. Ostin synttäribrunssiainekset silti. Vaikkei ole synttäreitä tai Tähtityttöä. Päärynöitä on.

Mutta en minä niitä päärynöitä varten laittanut pöydälle liinaa. Jättänyt aamulla puuroa syömättä, jotta illalla ei olisi tiskivuorta vastassa.

Tätä viikonloppua oli puhuttu niin kauan. Lupasin etten ota ylimääräisiä vuoroja. Ja nyt minä istun täällä ihan yksin. Koko viikonlopun.

Minusta se ei jotenkin tunnu oikealta. Töissä ei tarvitsisi itkeä. Tai edes tiskata.

Ravista mua olkapäistä, mutta muista että otsassani lukee 'Särkyvää'.

Onni on taas kovasti lähdössä. Väärät käteni eivät saa siitä kunnon otetta. Se menee jo eteisessä. Ovella jo melkein vilkuttaa.

Mitä jos Tähtityttö ei pystykään tähän. Mitä jos mitä jos.
Mitä jos minä en osaakaan.

Ps. Minulla on oma koti. Pieni piilopaikka. Ei ole edes onni käynyt täällä kylässä vielä. Tai Tähtityttö. Viikkoja suunnitellut kakkukestitkin peruuntuivat. Mutta minulla on jo viinoja kaapissa.