Eron jälkeen on ollut yksi poika, josta olen välittänyt vähän enemmän. Kännipano, josta halusin heti jotain muuta. Poika, jolla on maailman kauneimmat silmät. Tiedättehän te.
Vihreesilmäinen.
Minä juttelin sen kanssa eilen. Kahden kuukauden jälkeen. Tiedostan kyllä, että aivan niin kuin silloin, se voi nytkin vain hajottaa minut. Mutta minä haluan kokeilla. Minä haluan ottaa rauhallisesti ja katsoa, voisiko sekin välittää minusta niin paljon, kun minä tiedän voivani välittää hänestä. Tunnen välillä itseni tosi naurettavaksi, en ole nähnyt Vihreesilmäistä kovin montaa kertaa ja vielä vähemmän selvinpäin, mutta.
Sinä aamuna, kun aurinko jo nousi ja minä vein sen kotiini tavattuamme pari tuntia aiemmin tanssilattialla, minä hurmaannuin. Puhuimme tunteja. Se poika näyttää niin kovalta ja on silti jotain ihan muuta. Minä olen ikävöinyt sitä siitä lähtien, kun laitoin välit poikki.
"kelasin ettet haluais ees puhuu minulle enää ikinä"
"no en kyllä iha sitä ajatellu"
Se käski myös soittaa, jos tulee tylsää. Ja aion kyllä soittaa. Jossain vaiheessa, en halua olla.. sellainen kuin yleensä olen. Lataan heti kaiken ja ahdistun. Täytyy ottaa rauhallisesti. Vihreesilmäisen kanssa varsinkin, ettei käy huonosti. Toisaalta nyt minä tiedän, millainen paska se voi olla. Eikä minun tarvitse kestää sellaista.
Mutta äh. Nyt haluan vain pitää tämän hymyni. Olen aika onnellinen tässä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti