Sanoin eilen humalassa yhdelle, että minulla on nyt pitkästä aikaa elämässäni poika, josta voisin pitää hyvinkin paljon. Vihreesilmäinen.
Me kuuntelemme täysin erilaista musiikkia. Puhumme toisillemme ilkeästi, ja pidämme sitä hauskana vitsinä. Me emme kumpikaan omista ajokorttia ja käymme töissä. Minä saan palkkaa, hän ei. Hän täyttää pian kaksikymmentä, minä uudelleen kahdeksantoista. Käytämme kumpikin aivan liikaa alkoholia, hän sammui viime yönä sänkyyni, minä en mahtunut. Avasimme sunnuntaiaamuun siideritölkin ja puhuimme kuinka se maistuu aivan kuin mehulta.
Minä en ole oma itseni hänen kanssaan, mutta ei sillä huonolla tavalla niin kuin aina puhutaan. Vaan olen jotain kovin kummallista, rohkea itsevarma päällekäyväkin. Mutta se ei tunnu lainkaan väärältä.
Vaikka me olemme käytännössä tavanneet vain humalassa, parhaita hetkiä ovat olleet ne humalan ja selviämisen rajamailla tapahtuneet. Ja tämä aamu. Istuimme parvekkeellani ja puhuimme. Kiusoittelimme ja nauroimme. Puhuimme vakavia. Hän hieroi minun hartioitani, tuntui kovin hyvälle. Minä pidän siitä, kun joku koskettaa minua. Minä pidän siitä kun Vihreäsilmäinen koskettaa minua.
Se näyttää kovalta pojalta. Se puhuu asioista, joita vain kovat pojat kokevat. Mutta silti se on minusta vain niin kovin herttainen. Aivan mielettömän kaunissilmäinen poika.
Minä voisin pitää hänestä niin kovin paljon.
"Minä en ole oma itseni hänen kanssaan, mutta ei sillä huonolla tavalla niin kuin aina puhutaan. Vaan olen jotain kovin kummallista, rohkea itsevarma päällekäyväkin. Mutta se ei tunnu lainkaan väärältä."
VastaaPoistaMinä tiedän tuon tunteen.
Aloin myöhemmin miettimään jos se onkin väärin. Tai siis. Tuntuu jotenkin että olen vain niin kovin epävarma, että yritän olla kova. En tiedä.
VastaaPoista