Aika onnellista.

Näin minä käyn viereesi nukkumaan. Suutelen selkääsi. Suljen silmäni ja haaveilen.

Omasta kodista. Yhteisestä kodista. Jossa asuu Sinä ja Minä ja ehkä pieni kissa, joka saa maailman eniten rakkautta ja on siksi lihava.

Meillä on appelsiini-mattoja ja kaapissa sinun Coca-Cola -lasit minun
Iittala-astiastoni kanssa. Meillä on keltainen pöytä ja rumat lattiat.

Me rakastamme ihan kamalasti koko kodin täyteen. Me rakastamme niin, että maailma on hyvä. Niin että kaikki on kamalan onnellista. Niin että minusta tulee kamalan kaunis ja sinä silität päätäni.

Minä alan pikkuhiljaa uskomaan, että minä olen onnellinen sinun kanssa. Että en halua enää miettiä, millaista olisi jos minä olisin jonkun muun tai en kenenkään. Minä olen sinun. Ja niin on hyvä. Ihan kamalan hyvä.

Lumisade sakenee, rakkaani.

Minä en tiedä mitä kirjoittaa. Silti tuntuu että tänään, nyt, täytyy.

Toisinaan minä olen niin sokeasti ja kuurosti onnellinen. Herään sinun vierestä ja hymyilen koko päivän. Kysyn pidätkö Jaffa-verhoista voidaanko laittaa ne yhteisen asunnon ikkunaan sitten. Salaa toivon että se kaikki olisi meillä jo. Rakastan niin mielettömästi.

Sitten sinä sanot jotain, mikä saa pelkäämään että sitä kaikkea ei meille tule koskaan. Koska minä olen huono ja vääränlainen ja melkein täydellinen.

Minä tein väärin silloin. Minä kiukuttelen ja itken ja raivoan. Minä en anna koskea ja huudan kurkku suorana.
Mutta muistatko milloin viimeksi? Huomaatko sinä.

Sinä et näe kuinka yritän. Sinä sanot että olen täydellinen kun muutan tän tän tän ja tän. Laihdutan ja en suutu. Ja minä yritän ja yritän, vaikka tiedän että siinä menee pieleen.


"Tule sellaisena kuin olet." Sanoisit joskus niin.

viides maaliskuuta kaksituhattakaksitoista

Onhan se ihan hauskaa


Minä en kerro sinulle mitään
Sinä väität.
Vaikka minä olen kertonut kaiken siitä miten olen
elänyt hävennyt seikkaillut.
Sinä tiedät kaiken.

hah

Sinä kerrot vain asioita,
jotka eivät ole totta.

Sulkekaa minun korvani. Ja silmäni.

Kirjoitin äsken pitkästi.
Vihasin joka sanaa.

Kirjoitin, kuinka olen näinä päivinä kuullut asioita, joita en olisi halunnut.
Jotka saavat vain minun keuhkoni painumaan kasaan ja ilma ei kulje.

Poikaystävä koski toista. Ennen kuin seurustelimme. Päivää ennen.
Suuteli toisia huulia, vaikka olimme sopineet.
Vaikka oli tunteja ennen kirjoittanut

En iske. Ei kiinnosta täl hetkel,
voisit luottaa muhu vähä :D
meil oli sopimus muistaakseni? :)

Ja kuinkas sitten kävikään. Minä olen pettynyt.
Ja loukattu. Satutettu.

Miksi se edes kertoi. Ketä se hyödyttää.

Ja sitten. Yksi poika, josta olen kirjoittanut tänne.
Se on tappanut ihmisen. Puukottanut kuoliaaksi. Parhaan ystävänsä.

Minua kuvottaa. Joku jota minä olen pitänyt joskus niin viehättävänä. Ollut hurmaantunut. Valmis hyppäämään sen sänkyyn. Tappoi jonkun.

Kyllä minä myöhemmin tajusin ettei se ole ihan okei. Ehkä huumeet sekoittaa pään keneltä tahansa. Mutta silti. kylmäverinen tappaja.
Minähän näin sen vielä viime syksynä. Sadan aamun bileet. Se olisi tahtonut viedä minut vessaan, vaikka yritin vain kysyä mitä kuuluu. En mennyt.


Minä vihaan näitäkin sanoja. Sanoja joita ne tunkee minun korviin,
niin että minun sydän särkyy.
En minä tahdo kuulla.

Sinä tunkeuduit uniini puhumaan maailmasta.

Hei L.

Siitä on kauan. Vuosia. Kilometrejä. Ihmisiäkin.
Niin kamalasti ihmisiä vuoteissa

minun ihollani, varmasti sinunkin.


Minä olen miettinyt sinua toisinaan. Sillä tavalla.
Vanhana tuttuna. Ystävänä.

Mitä sinulle kuuluu.

Että mitä sinä nykyään teet.
Onko se punatukkainen tyttö yhä sinun elämäsi rakkaus
ja Jumala vastaus kaikkeen.


Minä tahtoisin tietää. Puhua. Kuinka sinä voit.

Vain hetki vanhana tuttavana. Ystävänä.