Yöni ovat levottomia. Unissani olen itkuinen ja ahdistunut. Nousen ajattelemaan kuolemaa. Onko maailmassa vakiomäärä surua vai vähentyisikö se, jos minua ei olisi. Helpottaisiko sinun suru. Tahtoisitko sinä, että minä kuolen. Tahtoisinko minä.
Hetkittäin tunnen pilkahduksia itsestäni. Yhtäkkiä kaikki ei olekaan niin tolkuttoman raskasta. Kuin olisi päässyt pintaan ja saisi taas hengittää. Ja sitten se tulee. Hyökyaalto. Ajatus sinusta ja taas olen pinnan alla.
Mietin millä laittaisin pääni sekaisin. Tai jos en laittaisikaan. Se on niin pitkä tie. Parantua. Valheellinen parantuminen ei vaatisi kuin viinipullon. Ehkä jonkin tabletin. Sellaisen kaiken pyyhkivän, piristävän. Jos ottaisi monta, voisiko kaikki unohtua.
Olen sulkenut itseni ihmisiltä. En ole jaksanut puhua viikkoon. Mutta älä kerro äidille, että olen ajatellut näitä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti