voithan sä pitää itsestäs kiinni

Minä olen menettänyt otteeni siitä, minkä osaan parhaiten. Minä en osaa enää kirjoittaa. Tänään minä tahtoisin kirjoittaa. Sillä tavoin kuin ennen, kipeästi ja samalla kovin hauskasti, niin että se kipu ei murtaisi lukijaa. Liioitella ja repiä kaiken auki. Tehden kaikesta kahta kipeämpää.

Olen nojannut koko elämäni vasten sen pojan jykevää selkää ja tahdon maata kaikki lauantai-illat sen kanssa sylikkäin ihokkain. Petyn kun se valitsee sen inhottavan ystävänsä minun ja skumppapullon ohi. Totta kai minä tahdon että sinä jäät ja olet minun kanssa en tietenkään sano sitä sinun pitää tietää ja haluta jäädä minun luo.

Nyt kello ei ole vielä edes yhdeksää ja minä tahdon käpertyä sänkyyn. Koska en osaa tehdä mitään ilman sitä. Se kysyy olenko minä oikeasti ihan okei ja olenhan minä kun kysytään. Olisin vain halunnut lettuja ja kuohuviiniä sitruunalimsalla ja sinut sinut sinut sinut sinut silittämään minun päätä pitkän päivän jälkeen miikset voinut nähdä ja ymmärtää.

Huomaatteko? En osaa enää.

Rakas, mitä me täällä teemme?

Tänään käydään niin lähellä,


että
alkaa
pelottaa.

Kuiskaten: "Olen vain tällainen vanhempi tuntematon mies, mutta voinko minä suudella sinua?"

Ei. Ei minua voi suudella.

Minun huuleni ovat hänen. Hänen jolla ei ole enkelin kasvoja ei siipiä ei sädekehää, mutta nimenä Rakkaus.
Hänen, joka on nähnyt minusta kaiken mitä ei kukaan ja joka sulkee silmänsä vasta kun minä olen jo unessa.

Minun huuleni ovat hänen. Hänen joka itkee minun aiheuttamiani kyyneleitä. Hänen joka ei silti katoa. Hänen, joka inhoaa sitä mitä minä olen ollut silloin joskus.

Minun huuleni ovat hänen, vain hänen.

Minun huuliani eivät toiset miehet öisin suutele Hakaniemen torilla. Täytyy lakata tekemästä väärin.


(Ja sitten kuitenkin tavallaan kuulen kuinka tämä suhde vetää viimeisiä henkäyksiään.)

Stop crying your heart out.

Jos joku vain sanoisi  "Älä pelkää muuttaa elämäsi suuntaa.".
Minä en enää epäilisi. Pelkäisi.


Ehkä tänään tapahtuu jotain. Vihdoin.

"tää maailma on niin iso ja sä oot vaan tommonen pieni tyttö"

Aikuislukio. Oma koti. Yksiö. Armeija. Kesä.


Väliin me etsimme omaa kotia, yhteistä. Laitamme asuntohakemuksia. Väliin sinä sanot ettei ole rahaa ja ettet tahdo ja voi kunpa olisi rahaa kaikkeen kesällä ja muutetaan vasta syksyllä ja ei muuteta.
Minä tahdon muuttaa. Oman asunnon. Kodin. Turvapaikan. Vaikka ilman sinua. Minä tahdon joka ilta avata oven omaan kotiin. Johonkin missä voin elää niin kuin itse haluan. Kävellä alasti suihkun jälkeen laittamaan iltapalaa. Laittaa suoristusraudan keskelle lattiaa jäähtymään. Pitää radiota niin kovalla kuin tahdon.

Väliin minä kikatan kaiken onnellisuuden ulos yhden siiderin jälkeen keskustan tummenevassa illassa. Ja se on ihanaa. Istua kahvilan terassilla huopaan kääriytyneenä. Katsoa kaikkia niitä pynttäytyneitä ihmisiä, jotka palelevat juostessaan pikkukengissä tanssiravintolaan. Puhutaan kuinka kesällä tässä voisi istua joka ilta ja käydä ravintolassa syömässä ensin. Ja minä lähden kotiini hymyillen. En siihen omaan vaan siihen missä asuu sinun äiti ja isä ja joka tavallaan on nyt minunkin kotini.

Väliin kaikki on niin saatanan hankalaa. Mietin kuinka kertoisin omille vanhemmilleni, että jätin kaikki kurssit taas kesken ja aloitin kesäloman. Aikuislukio kutsuu syksyllä. Pitäisi taas selvittää niin paljon sitä varten. Ahdistaa ja pelottaa. Vaikka Poikaystävä on minun kanssa tässä. Tunnen itseni idiootiksi. Olisin ylioppilas kuukauden päästä, jos olisin tehnyt järkeviä valintoja. Mutta. Yritän ajatella, ettei ole kiire ja mikäs tässä pääasia että lakki tulee joskus kyllä vielä tulee tiedän sen ei mitään hätää. Silti minä ahdistun.

Missä on taas se onnellisuus?

Aika onnellista.

Näin minä käyn viereesi nukkumaan. Suutelen selkääsi. Suljen silmäni ja haaveilen.

Omasta kodista. Yhteisestä kodista. Jossa asuu Sinä ja Minä ja ehkä pieni kissa, joka saa maailman eniten rakkautta ja on siksi lihava.

Meillä on appelsiini-mattoja ja kaapissa sinun Coca-Cola -lasit minun
Iittala-astiastoni kanssa. Meillä on keltainen pöytä ja rumat lattiat.

Me rakastamme ihan kamalasti koko kodin täyteen. Me rakastamme niin, että maailma on hyvä. Niin että kaikki on kamalan onnellista. Niin että minusta tulee kamalan kaunis ja sinä silität päätäni.

Minä alan pikkuhiljaa uskomaan, että minä olen onnellinen sinun kanssa. Että en halua enää miettiä, millaista olisi jos minä olisin jonkun muun tai en kenenkään. Minä olen sinun. Ja niin on hyvä. Ihan kamalan hyvä.

Lumisade sakenee, rakkaani.

Minä en tiedä mitä kirjoittaa. Silti tuntuu että tänään, nyt, täytyy.

Toisinaan minä olen niin sokeasti ja kuurosti onnellinen. Herään sinun vierestä ja hymyilen koko päivän. Kysyn pidätkö Jaffa-verhoista voidaanko laittaa ne yhteisen asunnon ikkunaan sitten. Salaa toivon että se kaikki olisi meillä jo. Rakastan niin mielettömästi.

Sitten sinä sanot jotain, mikä saa pelkäämään että sitä kaikkea ei meille tule koskaan. Koska minä olen huono ja vääränlainen ja melkein täydellinen.

Minä tein väärin silloin. Minä kiukuttelen ja itken ja raivoan. Minä en anna koskea ja huudan kurkku suorana.
Mutta muistatko milloin viimeksi? Huomaatko sinä.

Sinä et näe kuinka yritän. Sinä sanot että olen täydellinen kun muutan tän tän tän ja tän. Laihdutan ja en suutu. Ja minä yritän ja yritän, vaikka tiedän että siinä menee pieleen.


"Tule sellaisena kuin olet." Sanoisit joskus niin.

viides maaliskuuta kaksituhattakaksitoista

Onhan se ihan hauskaa


Minä en kerro sinulle mitään
Sinä väität.
Vaikka minä olen kertonut kaiken siitä miten olen
elänyt hävennyt seikkaillut.
Sinä tiedät kaiken.

hah

Sinä kerrot vain asioita,
jotka eivät ole totta.

Sulkekaa minun korvani. Ja silmäni.

Kirjoitin äsken pitkästi.
Vihasin joka sanaa.

Kirjoitin, kuinka olen näinä päivinä kuullut asioita, joita en olisi halunnut.
Jotka saavat vain minun keuhkoni painumaan kasaan ja ilma ei kulje.

Poikaystävä koski toista. Ennen kuin seurustelimme. Päivää ennen.
Suuteli toisia huulia, vaikka olimme sopineet.
Vaikka oli tunteja ennen kirjoittanut

En iske. Ei kiinnosta täl hetkel,
voisit luottaa muhu vähä :D
meil oli sopimus muistaakseni? :)

Ja kuinkas sitten kävikään. Minä olen pettynyt.
Ja loukattu. Satutettu.

Miksi se edes kertoi. Ketä se hyödyttää.

Ja sitten. Yksi poika, josta olen kirjoittanut tänne.
Se on tappanut ihmisen. Puukottanut kuoliaaksi. Parhaan ystävänsä.

Minua kuvottaa. Joku jota minä olen pitänyt joskus niin viehättävänä. Ollut hurmaantunut. Valmis hyppäämään sen sänkyyn. Tappoi jonkun.

Kyllä minä myöhemmin tajusin ettei se ole ihan okei. Ehkä huumeet sekoittaa pään keneltä tahansa. Mutta silti. kylmäverinen tappaja.
Minähän näin sen vielä viime syksynä. Sadan aamun bileet. Se olisi tahtonut viedä minut vessaan, vaikka yritin vain kysyä mitä kuuluu. En mennyt.


Minä vihaan näitäkin sanoja. Sanoja joita ne tunkee minun korviin,
niin että minun sydän särkyy.
En minä tahdo kuulla.

Sinä tunkeuduit uniini puhumaan maailmasta.

Hei L.

Siitä on kauan. Vuosia. Kilometrejä. Ihmisiäkin.
Niin kamalasti ihmisiä vuoteissa

minun ihollani, varmasti sinunkin.


Minä olen miettinyt sinua toisinaan. Sillä tavalla.
Vanhana tuttuna. Ystävänä.

Mitä sinulle kuuluu.

Että mitä sinä nykyään teet.
Onko se punatukkainen tyttö yhä sinun elämäsi rakkaus
ja Jumala vastaus kaikkeen.


Minä tahtoisin tietää. Puhua. Kuinka sinä voit.

Vain hetki vanhana tuttavana. Ystävänä.