YKSITOISTA.

Ihana mies, hellyyttävä. Olen aina viehättynyt pitkistä miehistä, mutta hän on silti ensimmäinen oikeasti pitkä. Sen kanssa on helppo olla. Puhutaan aamun tunneille asti ja herätään aamulla töihin. Höpötetään ja pötkötetään. Se teki minulle aamupuuroa.  Kaikki on helppoa ja onnellista.

Olen puhunut taas Vihreesilmäisen kanssa. Niitä näitä. Se on laittanut elämäänsä järjestykseen, kasvanut aikuiseksi hiljalleen. Se sekaisin oleva paha poika on kai vihdoin jotain muuta.

Sanoin olleeni ihan hullun rakastunut siihen silloin joskus. Se kertoi tienneensä että olin. "Oon vaan vammanen".
Mietin ottaisinko enää niin paljon sitä kaikkea vastaan. Ehkä en. Toisaalta se on ainut mies tässä elämässä joka on saanut minut niin sekaisin. En koskaan edes odota keneltäkään muulta sellaista tunnetta. En koskaan. Hän oli minun hulluuteni.

Ja toisinaan minun on vähän ikävä sitä. Kuinka sellaisen voi unohtaa.

täällä on paljon pimeää, joo

Se sanoo, että minä olen paha. Että monesta ihmisestä niin ei voi oikeasti sanoa, mutta minä olen. Voi olla. Koska minä en välitä. Minuun ei satu kun se sanoo niin. Minä ymmärrän, mutten välitä. Siihen sattuu ja se koskee minuun vähän, mutta oikeastaan en osaa suuremmin välittää. Se kestää kyllä. Pakkohan se on.

Elämä on julmaa.

Herra Kymmenenkin haukkui minut. Olisi kuulemma pitänyt valehdella. Minä haistatin sille ja kysyin pakotinko. Se hiljeni. Ei kannatta panna muiden muijia jos ei kestä seurauksia. Useimmat ei varmaan kestä. Kannattaisi opetella. Ei tästä muuten selviydy.

Minulle se on jotenkin helppoa. En olisi koskaan muuten lähtenyt. Ikuisesti olisin sanonut rakastavani ja ollut puoliksi rehellinen. Nyt minä saan juoda viiniä vähän liikaa ja hymyillä miehille. Sitten ne tulee juttelemaan ja minä päätän kuka saa saattaa kotiin. Joo, et sä, sulla on liian sirot otteet. Ei, et sä, mä tahdon että mulle avataan ovia ja tuijotetaan silmiin. Joo, oon mä pinnallinen ja kurja.

Joo, on se julmaa.

Siihen pitää vaan osata suhtautua.

Hei taas

Tiedättekö miltä tuntuu jättää ihminen,
jossa ei ole mitään vikaa?
Jonka kanssa on tahtonut kaiken. Kodin, lapset, kaiken.

Tehdä se kivuliaasti, mahdollisimman raa`asti.
Jotta sekin ymmärtäisi, että niin kuuluu olla.
Jotta sekin tahtoisi niin.

Tahtoihan se sitten. Olla näkemättä sinua enää koskaan.
Sitähän minä toivoin?

Minun on hyvä olla, helpottunut. Kun en mieti.
Sen oloa.  Se ei ole helpottunut. Vain loukkaantunut.
Haukkuisi edes.


(Ps. Kymmenen)

voithan sä pitää itsestäs kiinni

Minä olen menettänyt otteeni siitä, minkä osaan parhaiten. Minä en osaa enää kirjoittaa. Tänään minä tahtoisin kirjoittaa. Sillä tavoin kuin ennen, kipeästi ja samalla kovin hauskasti, niin että se kipu ei murtaisi lukijaa. Liioitella ja repiä kaiken auki. Tehden kaikesta kahta kipeämpää.

Olen nojannut koko elämäni vasten sen pojan jykevää selkää ja tahdon maata kaikki lauantai-illat sen kanssa sylikkäin ihokkain. Petyn kun se valitsee sen inhottavan ystävänsä minun ja skumppapullon ohi. Totta kai minä tahdon että sinä jäät ja olet minun kanssa en tietenkään sano sitä sinun pitää tietää ja haluta jäädä minun luo.

Nyt kello ei ole vielä edes yhdeksää ja minä tahdon käpertyä sänkyyn. Koska en osaa tehdä mitään ilman sitä. Se kysyy olenko minä oikeasti ihan okei ja olenhan minä kun kysytään. Olisin vain halunnut lettuja ja kuohuviiniä sitruunalimsalla ja sinut sinut sinut sinut sinut silittämään minun päätä pitkän päivän jälkeen miikset voinut nähdä ja ymmärtää.

Huomaatteko? En osaa enää.

Rakas, mitä me täällä teemme?

Tänään käydään niin lähellä,


että
alkaa
pelottaa.