Olen vieläkin raskaana. Toivon että ensi viikolla en enää olisi.
Kun lopulta sain tehtyä sen päätöksen, lopullisen ja järkevän, helpotti vähän. En itke enää aamusta iltaan. Aamuisin en silti jaksaisi nousta sängystä. Ahdistaa tämä odottaminen. Olisi helppoa, kun saisi ne lääkkeet vain käteensä ja se olisi siinä.
Voimat on loppu. Fyysisestikin. Muutama tunti töissä ja voisin nukkua taas viikon. Hakisin sairaslomaa, mutta töissä on huono tilanne ja potkut saattaa tulla muutenkin. Ensi viikolla sitten kai täytyy kuitenkin, kun on itse toimenpide. Kuulemma kivuliasta.
Tämä on Jääkiekkoilijan. Sen mielestä on vain yksi vaihtoehto. Mutta minua vähän surettaa kuitenkin, ettei se keskustelun jälkeen ole antanut kuulua itsestään. Me olemme kuitenkin olleet jo vuosia ystäviä. Oikeasti ystäviä. Vaikka se ei mitään lasta toivonut yhtään sen enempää kuin minäkään, toivoisin että se edes kysyisi kuinka minä voin. Olenko päättänyt. Osoittaisi että välittäisi edes vähän.
Niin. Päätös ei ollut lopulta kovin vaikea. Sillä ei olisi ollut isää. Vain äiti, joka väsyy usein eikä koskaan edes halunnut lapsia. Tiedän minä, että olisin rakastanut sitä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Mutta pelkään, että olisin väsynyt liikaa. Että olisin alkanut katua. Että olisin alkanut vihata sitä lasta.
Päätöksen jälkeen olen lakannut ajattelemasta, että minun sisällä kasvaa jotain. Että siellä olisi alku, lapsi. Yritän vain ajatella, että olen sairas ja siellä on jotain, mikä täytyy ottaa pois, jotta taas paranen. Yritän olla kylmä.
Kunpa tämä olisi pian ohi ja unohdettu.
