Makaan alasti kylmällä lattialla

ja itken.

Oksettaa. Aina oksettaa nykyään. Itkettää.

Yritän antaa itkun tulla. Jos se sitten menisi pois. Se olo.
Kuvotus. Ahdistus. Suru.

Mutta on vaikeaa. Koska pelkään, etten saa itseäni kasaan enää sitten.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa. Onko järkevää kirjoittaa, että voiko tietokoneeseen tulla kosteusvaurio jos sen päälle itkee kovasti. Tai että en ole itkenyt näin sitten Herra Yhdentoista jälkeen.

Tahtoisin vain huutaa tämän pois minun sisältä. Kolme iskua leipäveitsellä.

Tai tahtoisin juoda pään täyteen. Koska viime viikonloppuna olin taas onnea vähän. Humalassa. Niin paljon onnea, ettei aamulla edes ihan muistanut kuinka paljon.

Oon mä hajalla. Vaikka välillä oon niin ehjä. Miksei kaikki voi olla iloista ja ihanaa. Iloista ja ihanaa vaan.

You must have once felt so happy.

Aloin leipoa leipää. Päädyin itkemään keittiön lattialle.

Välillä on ihan loputon ikävä Tyttöä. Välillä en välitä.
Joskus jopa ajattelen muita.

Lauantaina olin pitkästä aikaa ulkona. Raahasin kotiin semmoisen pojan. Kesken kaiken siinä sängyssä sitten vain sanoin, ettei mua oikeestaan nyt edes kiinnosta. Ei tajunnut idiootti kuitenkaan lähteä kotiin. Sitten kun vihdoin aamulla tajusi, kyseli haluanko pusuja vielä. Ootapa kun mietin.

Ei vaan jotenkin kiinnosta kukaan uusi. Kukaan mies. Kukaan.

Paitsi Tyttö.

Minä olen jotenkin aika hukassa. Aika hirveen hukassa.

Tänään sinä olet liikaa, niin kovin paljon liikaa.

Toisinaan huomaamme, ettei lähtijä ole vienyt mukanaan aurinkoa ja jättänyt sen paikalle pimeyttä, vaan että hän on vain lähtenyt. Kaikkiin hyvästeihin kätkeytyy toivo.
-Paulo Coelho

Ihan hirveän lohduttavasti sanottu.

Tyttö lähti. Katosi. Karkasi käsistäni. Ja minä olin ihan kamalan vahva. Näin auringon siellä missä se ei ollut ja lupasin etten murru. En murtunut.

Sitten se pilasi kaiken lauantaiaamuna viideltä. Lähetti tekstiviestin. Ja minun henki salpautui niin että teki mieli huutaa. En voinut palata uneen. En halunnut vastata, mutten osannut olla vastaamatta. Tiesin, ettei se ollut yhtään lähempänä minua, eikä tulisi olemaankaan enää. Silti kaiken sen suuttumuksen ja hämmennyksen alla oli pienen pieni toivo. Ehkä se nyt haluaakin minut taas. Ehkä se ei voikaan elää ilman minua. Ehkä minä olen tärkeä.

Mutta ei se halunnut. Se halusi vain, etten unohtaisi. Etten unohtaisi, että luopumisen kuuluu olla tuskaa. Kuuluu sattua. Ja minuun sattui. Niin kovasti, että se tuntui taas mahanpohjassa asti.

Tyttö on ihan kamalan itsekäs ihminen. En tiedä tarkoittaako se olla, vai onko se vain. Onko se vain minulle vai yleensäkin. Mutta minä en aio enää ottaa sellaista vastaan. En niin kuin Vihreesilmäiseltä. Johonkin on laitettava piste. Jossain kohti on tiedettävä, mikä on itselle hyväksi. Tyttö ei ole.

Tämä on raskasta kirjoittaa. En tahtoisi ajatella näin. En tahtoisi kirjoittaa, tehdä siitä todellista. Mutta jos onni sen vaatii, niin minä teen sen. Olen vahva. En joka päivä, en koko ajan. Mutta yritän ihan tosi kovasti.

Päästän irti.