Tyttö on usein humalassa. Koska silloin se osaa kuvitella olevansa olemassa.

Enhän minä ennen juonut näin paljon. Enhän?

Minulla on käsittämättömän huono olo. Voisin oksentaa.
En minä edes ymmärrä, miksi käyn ulkona, kun en nauti siitä enää. Rakkaustytön kanssa on hauskaa, mutta ei koskaan muiden kanssa. En tiedä.

Ennen minä rakastin humalaa. Sitä elämisen tunnetta. Viime keväänä olin koko ajan humalassa ja se oli ihan parasta. Nyt minua aina vain ahdistaa.


Plus että tahdon vain Poikaystävän kainaloon nyt.

Kuivuvat kidukset tarjoillaan lumpeenlehdiltä.

mikä teitä vaivaa
miksi te kysytte tuollaisia

miksi minä olisin sinun kanssasi jos rakastaisin vielä vihreesilmäistä

miksi minä olisin sinun kanssasi jos en olisi niin ihastunut kuin alussa

mitä järkeä. en ymmärrä ollenkaan.


Minulla on oikeasti aika kovin hyvä olla. Pitkästä aikaa niin tyyni. Vaikka välillä tuntuu, että haluaisin huutaa päin sinun naamaa, että rakastan ja karataan naimisiin ja ollaan loppuelämä yhdessä. Mutta se on ohimenevää. Ja se on helppo kestää, kun tiedän vain olevani ihminen, joka tuntee täysillä. Tahtoo ladata kaiken. Tai lataa vaikkei tahtoisikaan.

Mutta minusta näin on hyvä. Ihan järjettömän hyvä olla sinun kanssa. Ilman paineita mistään. Tulevaisuudesta. Se on niin kaukana ja turhaa ja jotain mitä en sinun kanssasi tahdo ajatella.

Ollaan vaan ja pussaillaan ja halitaan ja nussitaan ja aaaaah.

Ja silti argh. Olen halunnut kirjoittaa tästä, mutta en osaa kun en edes tiedä mitä oikeasti mietin. Tavallaan ollaan salassa. Sen parhaalta kaverilta. Möh. Mitä siitä edes voi ajatella?

Mutta niin. Se suuttuisi kuulemma. Kun ne on sopineet, että ei ala seurustelemaan johonkin kymmeneen vuoteen. Ja on se minusta jotenkin loukkaavaa. Ja mietin, että miten sitten kun taas tuokin alkaa käymään koulussa ja pitäisi olla melkein kuin ei olisikaan. Tai. En minä ole sellainen, että haluasin siellä käytävillä pussailla ja yök kaikkea tosi teiniä. Mutta silti. Kai minusta silti olisi kiva näyttää, että olen sen tyttöystävä.

Mutta ehkä tämä joskus selviää. Ja niin kauan kun se ei tahdo kävellä jossain viisi metriä minun takanani julkisilla paikoilla, niin olen kai sitten ihan tyytyväinen.

Minä tiedän: sinä riität.

Torstaina Pojasta tuli Poikaystävä. Minusta tuli oikea Tyttöystävä. Virallisesti.

Pussailtiin maailman eniten jäätävän kylmässä illassa. Oltiin lähellä. Pidettiin kiinni.

Tavallaan tämä kaikki on niin outoa. Maata sen vieressä aamuyön tunteina ja tuntea ihan hulluna. Ja se sanoo pitävänsä minusta paljon. Ei kusipäillä ole sydäntä. Miksi se valehtelee.
Ja kun silmistä näkee, ettei valehtele.

Tai mistä minä tiedän. En minä kai ole mikään hyvä ihmistuntija.

Minä olen epävarma. Ja niinä samoina aamuyön tunteina se on jotenkin niin helppo kertoa. 'Minä välillä pelkään, ettet sinä oikeasti tykkää musta. Koska ethän sä halua seurustella.'

Miksi se sanoo että minä olen erilainen. Että muut pystyi vain työntämään pois. Miksei minua.

Mutta eieieieiei, en minä niin haluaisikaan. Olen onnellinen. Kun se vittuilee ja saattaa minut töihin. Leikkii kuristavansa ja kaataa suuhuni energiajuomaa. Tekee minulle iltapalaa. Murr.

Se saa minut ihan kovin onnelliseksi.

Sinun silmät on asfalttia.

Tänään se sanoi, että pitää minusta enemmän kuin pitäisi.

'Puhutaaks?'

Tiedättekö miten pelottavalta tuo kuulostaa, kun maataan alasti lähekkäin sängyllä. Ja se pelokas katse, kun se miettii uskaltaako se sanoa sitä. Antaa itsensä oikeasti paljaana minulle.

'Mutta näin on hyvä. Ollaan vain näin.'

Minä en ole kamalasti kirjoittanut siitä. Pojasta. Koska se on vähän sekavaa. Koulukaveri. Sadan aamun bileet. Seksisuhde. Ihastus.

Viime perjantaina sanoin, että haluan olla sen tyttöystävä. Tosi monta kertaa ja tosi humalassa. Ja se ei työnnä minua pois. Vaikka sitä pelottaa varmaan maailman eniten. Miten rikki se onkaan. Ne on alusta asti sanoneet, että sen kanssa käy huonosti. Mutta ei niillä ole hajuakaan miten pieni ja rikkinäinen se on. Ne luulee, että se vain huvikseen on kusipää.

Sitä pelottaa.

Ja minuakin.