Vekaranjärvellä joku varusmies on tappanut itsensä. Ottoveli on okei. Entisestä ei ole kuullut mitään. Se ei vastaa viestiin. Ja minä vain toivon, että se on elämässään nykyään niin onnellinen, ettei sillä olisi tuollaista tarve tehdä. Mutta en uskalla olla varma. Olethan kunnossa, kiltti, olethan?
Minulla on ollut pitkään kirjanmerkkinä postikortti, joka minun on pitänyt lähettää Rakkaustytölle. 'Muista, että et ole koskaan yksin'. Tänään päätin, että huomenna vien sen postilaatikkoon. Minun maailmassani ei ole liikaa tuollaisia aarteita. Ja ajattelin, että lähettäisin näitä postikortteja sille useamminkin. Että se muistaisi. Ja tuntisi itsensä tärkeäksi. (ja minä rakastan postikortteja)
Päätin myös, että kirjoitan Entiselle. Koska sen on oltava elossa. Minä en välitä, että sen uusi tyttöystävä inhoaa minua. Sillä ei ole merkitystä. Minä pyydän uutta mahdollisuutta. Että jos se vielä tahtoisi olla ystävä. Sillä sanoinhan, niitä aarteita ei ole liikaa. Ei edes montaa.
Muistelin myös, kuinka noin vuosi sitten aamunavauksessa kerrottiin yhden tytön kuolleen. 16-vuotias, pieni tyttö. Myöhemmin kuulin, että se oli jättäytynyt junan alle. Niin nuori tyttö. En tuntenut sitä, mutta menin sekaisin päiviksi. Se oli jotenkin niin sääli. Tuhlausta. Mietin vain kuinka olisin tahtonut syleillä sitä tyttöä ja sanoa, että kaikki järjestyy. Että vaikka kaikki tuntuu pahalta, pian helpottaa. Tai ainakin joskus. Kun vaan menee eteenpäin ja jaksaa. Niin minäkin tein. Minä selvisin siitä jumppamatolta itkemästä ja toivomasta, että minun ei koskaan tarvitsisi nousta ylös. Ja minä rakastan tätä elämää enemmän kuin mitään.
Minusta tuntuu ihan todella pahalta. Sen pojan puolesta. Mikä sillä oli niin pielessä, ettei se enää jaksanut. Se on niin sääli. Niin kamalan sääli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti