Onneksi en tänään mennyt terapiaan.

'Mikset sinä ota vain sitä Suloa? Se ainakin näyttää välittävän sinusta, kun on kuunnellut kaikki jutut Vihreesilmäisestä ja kaikkea.'

Ja niin. Sitten saattaa melkein päättää jotain.
Kunnes puhelimessa on yksi vastaamaton puhelu.

Mutta ei se vastannut, kun soitin takaisin. Kolmesti.

kotimatkalla minä itkin

Vekaranjärvellä joku varusmies on tappanut itsensä. Ottoveli on okei. Entisestä ei ole kuullut mitään. Se ei vastaa viestiin. Ja minä vain toivon, että se on elämässään nykyään niin onnellinen, ettei sillä olisi tuollaista tarve tehdä. Mutta en uskalla olla varma. Olethan kunnossa, kiltti, olethan?

Minulla on ollut pitkään kirjanmerkkinä postikortti, joka minun on pitänyt lähettää Rakkaustytölle. 'Muista, että et ole koskaan yksin'. Tänään päätin, että huomenna vien sen postilaatikkoon. Minun maailmassani ei ole liikaa tuollaisia aarteita. Ja ajattelin, että lähettäisin näitä postikortteja sille useamminkin. Että se muistaisi. Ja tuntisi itsensä tärkeäksi. (ja minä  rakastan postikortteja)

Päätin myös, että kirjoitan Entiselle. Koska sen on oltava elossa. Minä en välitä, että sen uusi tyttöystävä inhoaa minua. Sillä ei ole merkitystä. Minä pyydän uutta mahdollisuutta. Että jos se vielä tahtoisi olla ystävä. Sillä sanoinhan, niitä aarteita ei ole liikaa. Ei edes montaa.

Muistelin myös, kuinka noin vuosi sitten aamunavauksessa kerrottiin yhden tytön kuolleen. 16-vuotias, pieni tyttö. Myöhemmin kuulin, että se oli jättäytynyt junan alle. Niin nuori tyttö. En tuntenut sitä, mutta menin sekaisin päiviksi. Se oli jotenkin niin sääli. Tuhlausta. Mietin vain kuinka olisin tahtonut syleillä sitä tyttöä ja sanoa, että kaikki järjestyy. Että vaikka kaikki tuntuu pahalta, pian helpottaa. Tai ainakin joskus. Kun vaan menee eteenpäin ja jaksaa. Niin minäkin tein. Minä selvisin siitä jumppamatolta itkemästä ja toivomasta, että minun ei koskaan tarvitsisi nousta ylös. Ja minä rakastan tätä elämää enemmän kuin mitään.

Minusta tuntuu ihan todella pahalta. Sen pojan puolesta. Mikä sillä oli niin pielessä, ettei se enää jaksanut. Se on niin sääli. Niin kamalan sääli.

Kaulassa merkki: syyllinen.

Kaikki on aika sekaisin.

Minulla on jäätävän kokoinen fritsu kaulassa. Ja minä olen tarkka niistä! Minun kaulaani ei jätetä jälkiä.
Mutta. Ei muistikuvia. Ei mitään hajua, kuka sen on tehnyt. Tai no. Tanssilattialla yksi poika. Mutta jos näkisin kadulla nyt, en tunnistaisi. Enkä todellakaan muista että olisin sen kanssa jotain suudellut. Mutta ehkä sitten olen.

Olin lauantaina minun vanhojen kavereiden kanssa ulkona, ne oli ennen minun parhaita kavereita. Istuttiin alkuun tuossa minun naapurissa, yhden tytön luona, ja ne kuuntelin kun kerroin kaikista miehistä ja oli kateellisia. En ymmärrä. Toinen seurustelee tälläkin hetkellä, on seurustellut melkein kaksi vuotta. Ja se poika on ainut, jonka kanssa se on ollut seksiä. Toinen tyttö on juuri eronnut. Ja ollut seksiä vain yhden pojan kanssa sen jälkeen. Ja sitten minä. Olen ollut vähän enemmän.

Mentiin isoon baariin keskustaan. Muistikuvia ehkä kolme kappaletta illasta. En ollut yhtään kotonani siellä. Liikaa ihmisiä, liian iso paikka ja niin. Liian hieno humala. Kadotin kaverit ja rakkaustyttö melkein lähti hakemaan minua. Mutta ei tarvinnut.
Pyysin Vihreesilmäistä yöksi. Jossain vaiheessa muistan itkeneeni vessassa, että se tappaa minut, jos näkee minun kaulan. Ja sitten nähtiin ja bussissa se kysyi siitä. 'Ai mitä! ONKO MINUN KAULASSA JOTAIN!!! MISTÄ SE ON TULLUT!?!?' Se ei sanonut mitään. Minä häpesin itseni sinne bussin alle. Vaikka rakkaustyttö sanoi, että mitä se sille kuuluu.

Minä näin minun työkaverinkin siinä kotimatkalla. En tiedä yhtään mitä olen puhunut sen kanssa. Ja voi luoja varmaan tosi fiksuja puhuin. Se kysyi, onko Vihreesilmäinen minun miesystävä. Ja minä en osannut vastata mitään! Tosi kiva. Varmaan luulee, että joku yhden illan hoito oli ja olin viemässä sitä kotiin.

Aamulla mietin, että onko tuo poika kaiken paskan arvoinen. Että ei se ehkä. Sitten vietin sen kanssa päivän. Juteltiin ja oltiin. Ja oli aika  mukavaa. Se pyysi minut kuuntelemaan, kun se on dj:nä yhdessä baarissa. Ja sen luokse käymään. Lupasi tehdä ruokaa. Ei kuulosta Vihreesilmäiseltä. Kuulostaa siltä, ettei pidä uskoa vaan

juosta karkuun.

Minä en tiedä mitä ajatella. Tehdä. Minä vietin viime tiistaina ihan tosi kivan päivän Sulon kanssa. Ensimmäistä kertaa vain olin ja en miettinyt mitään. Vihreesilmäistä ainakaan. Sitten seuraavana päivänä tuo soittaa pitkästä aikaa. Aivan tajuttoman kännissä. Ja sanoo, että on ikävä. Ja minulta tippuu taas pohja. Mutta en tiedä. Ehkä se soittaa. Kutsuu syömään. Ja minä saan suudella sitä. Koska se on jotenkin niin erilaista kuin Sulon kanssa. Koska oikeasti. Minä en halua Suloa.

(Ja minua ärsyttää kun kirjoitan tänne aina vain baarireissujen jälkeen. Mutta. Jotenkin kaikki on vähän raskasta tavallaan. Ihmissuhteet.)

melkein SEITSEMÄN.

Riippuu miten sen tahtoo laskea.

Oli paskimmat vaahtobileet ikinä. Ei pitäisi lähteä tuplatreffeille baariin, varsinkin kun Rakkaustytön mies oli meitä muita 10 vuotta vanhempi. Aluksi pidin siitä, mutten pidä enää. En jaksa selittää.

Ja Sulo. Minä tykkään olla sen lähellä. Nukkua kainalossa. Mutta sitten. Minusta tuntuu kummalta kun se koskee. Kuljettaa sormiaan pikkuhousuillani. Ei oltu seksiä, kun menin sen luokse yöksi. Tai no. Suuseksiä. Mutta minä en vain pysty muuhun. Minä en pysty olla ajattelematta mitään ja vain antaa mennä. Minä mietin Vihreesilmäistä ja kaikkea. Minä en vain pysty. Ja se on kummallista, olenhan maannut silmät kiinni paljon vastenmielisemmänkin alla.

Hämmentää.

Vittu sitä viinan määrää.

Huomenna käyn läpi kaikki kesän etkot, bileet, jatkot.
Miehet ja jälkiehkäisypillerit.
Sotkamon.
Morkkikset ja pahat olot.
Vihreesilmäisen. Hulluuden. Sille pitää varmaan jättää oma kertansa.

Ensimmäistä kertaa sitä miettii, olisiko oikeasti pitänyt jättää jotain tekemättä. Nyt kun se kaikki pitää tilittää jollekin toiselle.

Voisinhan minä valehdella.
Mutta kun en minä jotenkin vain voi.