Minä olin viikon rentoutumassa maalla.
Ja niinä päivinä tapahtui kovin paljon.
Ikävää, niin kuin osasin aavistaa. Tuo paikka, mummola, tuo aina hänet minun mieleeni. Vain sata kilometriä välissä. Voi jos ymmärtäisitte, miten vähältä se joskus tuntui. Nykyään välimatka on enemmän kuin ikinä, vuosia, vaikka olisimme miten lähellä. Vaikka ei ollakaan. Minä olisin toivonut hänen olevan viides. Tai oikeastaan ensimmäinen.
Sitten oli perjantai. Aivan mielettömän mukava ilta. Yö. Aamu. Humala. Ihan tosi kiva humala. Ihan tosi päätä sekoittava humala. Pää sekaisin. Toni. Kuulostaa vieraalta, kun yksikään ei kutsu sitä etunimellä. Hirvittävän hurmaava poika. Tavallaan. Jotain muuta kuin odotin. Minä olisin toivonut hänen olevan viides.
Minulla on ihan todella ristiriitainen tunne sisällä. Se päätti että muutetaan Sotkamoon yhdessä, kun se on käynyt armeijan. Puolen vuoden päästä. Minusta on aivan mielettömän hauska leikkiä sen kanssa ajatuksella. Saan kylpyammeen ja punaisen Harley Davidsonin. Vaikka kuun taivaalta.
En minä tarvitse. Kuin näitä hetkiä, kun saan haaveilla olevani rakastettu. Olen valvonut, yöt on vaihtunut aamuihin, kun puhuttiin meidän yhteisestä elämästä Sotkamossa. Se on hauskaa.
Minä olen ihan okei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti