"tää yö ei taida kummallekaan merkitä mitään"

Minuun tatuoitiin tänään Tehosekoitinta. Olen onnellinen.

Vaihdoin sänkyyni lakanat. Olen nimennyt ne ikisinkkulakanoikseni. Hymyilyttää.

Ei kusipäiden perään kannata itkeä. Vaikka niitä keräisi kuinka puoleensa. 

Elämä on. Eikä minulla oikeastaan ole mikään huonosti.

Huomenna palaan arkeen taas.

Ps. Rakastan Roope Salmista.

Leipäveitsellä kolmesta kohtaa auki.

Olen nähnyt tämän ennenkin. Kamalasti kauniita sanoja. Semmoisia että alkaa hymyilyttää. Semmoisia että on valmis tekemään mitä vaan. Tekee mitä vaan.

Vihaan niitä. En jaksa perustaa niiden pohjalle mitään. Tahdon tekoja. Huudan. Tahdon konkretiaa. Tekoja tekoja tekoja. Antaisit mulle tekoja.

Samaan aikaan ahmin sanoja kaikkialta. Kappaleista, kirjoista, kauppalistoista. Pitkästä aikaa uppoudun tunneiksi tarinoihin. 

Tiedättekö tunteen, kun luo jotain niin että tekisi mieli oksentaa. Huutaa ja itkeä. Saada se pois. Saada se kipu ja tulehdus ja tarina itsestä ulos. Koska se syö. Se syö ja kiduttaa. Toivoisi jonkun tönäisevän sen kielekkeeltä.

Sinun ja sanojen on lähdettävä. Juokse jo, kultaseni, juokse. Minun korvani ei kestä enää ainuttakaan sanaa, lupausta. Minun sydämeni tahtoo uskoa niihin jokaiseen.

Juokse jo, mene, kultaseni.

"Oon mä joskus oikein toivonut, että pääsisin osastolle. Että ne pumppaisi täyteen lääkkeitä ja saisin vain nukkua vähän aikaa."

Makaan vessan lattialla tyynyn ja peiton kanssa. Pelkään oksentavani. Pelkään kuolevani.

Toisinaan yksinäisyys musertaa alleen ihan kokonaan.

Puhelin piipaa viestin. "Voi kultapieni, olisinpa siellä."

Ehkä huomenna oletkin. Ehkä huomenna suljet minut suureen lämpimään syliisi ja laulat kauneimpia lauluja.

Sormet piirtää seinään. Kuvittelee sen ihoksi. Minun seinällä on enkelin siivet. Pienen pienet. Maali rapistunut. Joku tiesi minun tarvitsevan suojelusenkelin.

Kaipaan merta. Hymyjä ja aurinkoa. Humalaa ja naurua. Hetkiä pelkkää onnea. Poika lupasi opetella soittamaan lempikappaleeni kitaralla.

En ole itkenyt aikoihin.