Aika onnellista.

Näin minä käyn viereesi nukkumaan. Suutelen selkääsi. Suljen silmäni ja haaveilen.

Omasta kodista. Yhteisestä kodista. Jossa asuu Sinä ja Minä ja ehkä pieni kissa, joka saa maailman eniten rakkautta ja on siksi lihava.

Meillä on appelsiini-mattoja ja kaapissa sinun Coca-Cola -lasit minun
Iittala-astiastoni kanssa. Meillä on keltainen pöytä ja rumat lattiat.

Me rakastamme ihan kamalasti koko kodin täyteen. Me rakastamme niin, että maailma on hyvä. Niin että kaikki on kamalan onnellista. Niin että minusta tulee kamalan kaunis ja sinä silität päätäni.

Minä alan pikkuhiljaa uskomaan, että minä olen onnellinen sinun kanssa. Että en halua enää miettiä, millaista olisi jos minä olisin jonkun muun tai en kenenkään. Minä olen sinun. Ja niin on hyvä. Ihan kamalan hyvä.

Lumisade sakenee, rakkaani.

Minä en tiedä mitä kirjoittaa. Silti tuntuu että tänään, nyt, täytyy.

Toisinaan minä olen niin sokeasti ja kuurosti onnellinen. Herään sinun vierestä ja hymyilen koko päivän. Kysyn pidätkö Jaffa-verhoista voidaanko laittaa ne yhteisen asunnon ikkunaan sitten. Salaa toivon että se kaikki olisi meillä jo. Rakastan niin mielettömästi.

Sitten sinä sanot jotain, mikä saa pelkäämään että sitä kaikkea ei meille tule koskaan. Koska minä olen huono ja vääränlainen ja melkein täydellinen.

Minä tein väärin silloin. Minä kiukuttelen ja itken ja raivoan. Minä en anna koskea ja huudan kurkku suorana.
Mutta muistatko milloin viimeksi? Huomaatko sinä.

Sinä et näe kuinka yritän. Sinä sanot että olen täydellinen kun muutan tän tän tän ja tän. Laihdutan ja en suutu. Ja minä yritän ja yritän, vaikka tiedän että siinä menee pieleen.


"Tule sellaisena kuin olet." Sanoisit joskus niin.