Kuiskaten: "Olen vain tällainen vanhempi tuntematon mies, mutta voinko minä suudella sinua?"

Ei. Ei minua voi suudella.

Minun huuleni ovat hänen. Hänen jolla ei ole enkelin kasvoja ei siipiä ei sädekehää, mutta nimenä Rakkaus.
Hänen, joka on nähnyt minusta kaiken mitä ei kukaan ja joka sulkee silmänsä vasta kun minä olen jo unessa.

Minun huuleni ovat hänen. Hänen joka itkee minun aiheuttamiani kyyneleitä. Hänen joka ei silti katoa. Hänen, joka inhoaa sitä mitä minä olen ollut silloin joskus.

Minun huuleni ovat hänen, vain hänen.

Minun huuliani eivät toiset miehet öisin suutele Hakaniemen torilla. Täytyy lakata tekemästä väärin.


(Ja sitten kuitenkin tavallaan kuulen kuinka tämä suhde vetää viimeisiä henkäyksiään.)

Stop crying your heart out.

Jos joku vain sanoisi  "Älä pelkää muuttaa elämäsi suuntaa.".
Minä en enää epäilisi. Pelkäisi.


Ehkä tänään tapahtuu jotain. Vihdoin.

"tää maailma on niin iso ja sä oot vaan tommonen pieni tyttö"

Aikuislukio. Oma koti. Yksiö. Armeija. Kesä.


Väliin me etsimme omaa kotia, yhteistä. Laitamme asuntohakemuksia. Väliin sinä sanot ettei ole rahaa ja ettet tahdo ja voi kunpa olisi rahaa kaikkeen kesällä ja muutetaan vasta syksyllä ja ei muuteta.
Minä tahdon muuttaa. Oman asunnon. Kodin. Turvapaikan. Vaikka ilman sinua. Minä tahdon joka ilta avata oven omaan kotiin. Johonkin missä voin elää niin kuin itse haluan. Kävellä alasti suihkun jälkeen laittamaan iltapalaa. Laittaa suoristusraudan keskelle lattiaa jäähtymään. Pitää radiota niin kovalla kuin tahdon.

Väliin minä kikatan kaiken onnellisuuden ulos yhden siiderin jälkeen keskustan tummenevassa illassa. Ja se on ihanaa. Istua kahvilan terassilla huopaan kääriytyneenä. Katsoa kaikkia niitä pynttäytyneitä ihmisiä, jotka palelevat juostessaan pikkukengissä tanssiravintolaan. Puhutaan kuinka kesällä tässä voisi istua joka ilta ja käydä ravintolassa syömässä ensin. Ja minä lähden kotiini hymyillen. En siihen omaan vaan siihen missä asuu sinun äiti ja isä ja joka tavallaan on nyt minunkin kotini.

Väliin kaikki on niin saatanan hankalaa. Mietin kuinka kertoisin omille vanhemmilleni, että jätin kaikki kurssit taas kesken ja aloitin kesäloman. Aikuislukio kutsuu syksyllä. Pitäisi taas selvittää niin paljon sitä varten. Ahdistaa ja pelottaa. Vaikka Poikaystävä on minun kanssa tässä. Tunnen itseni idiootiksi. Olisin ylioppilas kuukauden päästä, jos olisin tehnyt järkeviä valintoja. Mutta. Yritän ajatella, ettei ole kiire ja mikäs tässä pääasia että lakki tulee joskus kyllä vielä tulee tiedän sen ei mitään hätää. Silti minä ahdistun.

Missä on taas se onnellisuus?