Sulkekaa minun korvani. Ja silmäni.

Kirjoitin äsken pitkästi.
Vihasin joka sanaa.

Kirjoitin, kuinka olen näinä päivinä kuullut asioita, joita en olisi halunnut.
Jotka saavat vain minun keuhkoni painumaan kasaan ja ilma ei kulje.

Poikaystävä koski toista. Ennen kuin seurustelimme. Päivää ennen.
Suuteli toisia huulia, vaikka olimme sopineet.
Vaikka oli tunteja ennen kirjoittanut

En iske. Ei kiinnosta täl hetkel,
voisit luottaa muhu vähä :D
meil oli sopimus muistaakseni? :)

Ja kuinkas sitten kävikään. Minä olen pettynyt.
Ja loukattu. Satutettu.

Miksi se edes kertoi. Ketä se hyödyttää.

Ja sitten. Yksi poika, josta olen kirjoittanut tänne.
Se on tappanut ihmisen. Puukottanut kuoliaaksi. Parhaan ystävänsä.

Minua kuvottaa. Joku jota minä olen pitänyt joskus niin viehättävänä. Ollut hurmaantunut. Valmis hyppäämään sen sänkyyn. Tappoi jonkun.

Kyllä minä myöhemmin tajusin ettei se ole ihan okei. Ehkä huumeet sekoittaa pään keneltä tahansa. Mutta silti. kylmäverinen tappaja.
Minähän näin sen vielä viime syksynä. Sadan aamun bileet. Se olisi tahtonut viedä minut vessaan, vaikka yritin vain kysyä mitä kuuluu. En mennyt.


Minä vihaan näitäkin sanoja. Sanoja joita ne tunkee minun korviin,
niin että minun sydän särkyy.
En minä tahdo kuulla.

Sinä tunkeuduit uniini puhumaan maailmasta.

Hei L.

Siitä on kauan. Vuosia. Kilometrejä. Ihmisiäkin.
Niin kamalasti ihmisiä vuoteissa

minun ihollani, varmasti sinunkin.


Minä olen miettinyt sinua toisinaan. Sillä tavalla.
Vanhana tuttuna. Ystävänä.

Mitä sinulle kuuluu.

Että mitä sinä nykyään teet.
Onko se punatukkainen tyttö yhä sinun elämäsi rakkaus
ja Jumala vastaus kaikkeen.


Minä tahtoisin tietää. Puhua. Kuinka sinä voit.

Vain hetki vanhana tuttavana. Ystävänä.